Matkatoimisto
Menin Uudenkaupungin kunnalliseen matkatoimistoon. Toimiston tarkoituksena
oli palvella kaikkia kaupungin asukkaita, entisiä ja nykyisiä,
edullisemmin kuin yksityiset matkatoimistot. Jouduin odottelemaan
jonkin aikaa, ennen kuin oli minun vuoroni.
"Minun pitää päästä Kiinaan", sanoin.
"Voi ei!" virkailija huudahti.
"Eikö se muka onnistu?"
"Onnistuu kyllä. Mihin päin Kiinaa olet menossa?"
"Dengzhouhun."
Matkatoimiston
virkailija kaivoi hyllyltä karttoja ja näytti minulle aluetta
Itä-Kiinasta. Siinä näkyi pieniä pisteitä
vihreällä taustalla.
"Mistä
tuosta tietää, mikä kaupunki on Dengzhou, kun kaupunkeja
ei ole nimetty?" kysyin.
"Kyllä sen vain tietää", virkailija sanoi.
"Pääsetkö uudestaan maanantaina, niin saadaan
matkasi järjestelyt valmiiksi?"
"Kyllä pääsen", vastasin.
Oikeastaan
minun olisi pitänyt olla maanantaina töissä Helsingissä,
mutta menin silti uudestaan matkatoimistoon.
"No
niin, tässä ei auta muu kuin lähteä paikan päälle
näyttämään Dengzhouta, kun sopivia esitteitä
tai karttoja ei löytynyt."
"Sopii minulle."
Kaukomaiden
kohteet olivat haasteellisia matkatoimiston työntekijöille,
mutta niissä oli se hyöty, että sai vaihtelua työrutiineihin.
Virkailija tuntui olevan mielissään päästessään
itsekin työmatkalle.
Matkasimme
lentokoneella Pekingiin, josta lähdimme junalla länteen
halki maaseudun ohittaen lukuisia kaupunkeja, jotka olivat harmaita
ja betonisia, täynnä pakokaasua ja ilmansaasteita.
"Saasteet
ovat todellinen terveysriski," virkailija sanoi. "Katso
nyt näitäkin ihmisiä." Hän osoitti aamuruuhkassa
kulkevia työläisiä, jotka olivat harmahtavia kasvoiltaan,
niin kiireisiä, etteivät olleet ehtineet käydä
suihkussa. Miesten viikset sojottivat hoitamattomina joka suuntaan.
Varsinkaan
ensimmäisessä kaupungissa ei ollut mitään nähtävää.
Se oli moderni betonilähiö, jossa ainoa kiinnostava piirre
oli värikkäillä neon-valoilla koristetut paikalliset
ravintolat. Ravintolat edustivat isoja kansallisia ketjuja ja tarjosivat
pelkästään muutamia lajikkeita kiinalaista pikaruokaa.
Länsimaiseen tapaan tarjonta oli yksinkertaistettu maksimaalista
hyötyä ajatellen. Sen kummempia erikoisuuksia oli turha
etsiä tästä kaupungista.
Matka
seuraaviin kaupunkeihin oli yhtä valtavaa rakennustyömaata.
Tänne rakennettiin uusia tehtaita, varastoja, asuntoja, teitä,
kauppoja ja pilvenpiirtäjiä. "Tämä on kuin
1900-luvun alun Amerikka", huomautin. "Kyllä vain",
virkailija kommentoi. "Koko infrastruktuuri menee uusiksi kehityksen
tieltä." Rakennukset olivat huippumoderneja. Osa näytti
jopa viihtyisältä.
Vasta
matkattuamme useita tunteja alkoi rakennuskanta vähentyä.
Pikkuhiljaa edessä avautui kiinalainen maaseutu sellaisena kuin
olin sen kuvitellut: viljelyksiä ja kumpuilevaa maastoa. Siellä
täällä näkyi pieniä kyliä, jotka sopeutuivat
idyllisesti maastoon vanhan ajan tyyliin.
Hyppäsimme
junasta ja kävelimme soraista tietä pitkin. Vihreä
kasvusto reunusti suojaista metsäpolkua. Erikoisten kasvien lomasta
näkyi eksoottisia hyönteisiä. Viereisessä purossa
ui kaloja ja isoja korennon toukkia.
Ohitin
suuren buddhalaisen temppelin, jossa oli myytävänä
savesta tehtyjä patsaita. Kaupallisuudesta huolimatta paikka
oli hämmästyttävän viihtyisä. Vaikka polku
kulki temppelin läpi, paikan rauhallisuus ei verkkaasta liikenteestä
pahemmin kärsinyt.
Jatkoimme
kävelyä, kunnes huomasin maassa uppopaistetun kalan. Se
näytti tuoreelta eikä ehtinyt olla tiellä pitkään,
kun joku jo hotkaisi sen suuhunsa. Maahan jäi leivityksen toinen
puoli, joten tien pölyä ei juurikaan tarttunut herkkupalaan.
Ihmettelin tapausta, mutta sitten huomasin tien oikealla puolella
puun vieressä kokin, joka hääräsi pannujen ja
kattiloiden ääressä. Tarjolla oli ainakin tusina erilaista
ruokalajia, paistettuja ja keitettyjä erikoisuuksia, joita jäimme
maistelemaan. Otin jokaista sorttia maistiaiseksi. Kaikkia ruokalajeja
en edes tunnistanut. Epäilemättä osa näkemistäni
hyönteisistäkin päätyi lautaselleni.
