Elokuvakerho
Elokuvateatterin aulassa odoteltiin elokuvan alkamista. Vanha koulukaverini
esitteli minulle sarjalippua. "Tämä maksaa kymmenen
euroa", hän mainosti. "Sillä pääsee
katsomaan syksyn kaikki näytännöt." "Mutta
tämän illan esitys on ilmainen", huomautin. "Ei
se mitään", ystäväni sanoi. "Sittenpähän
ei tarvitse maksaa ensi kerralla."
En
ollut vakuuttunut sarjalipun tärkeydestä, kun en ollut aikeissa
käydä kaikissa näytännöissä. Kuitenkin
halusin tukea elokuvakerhon toimintaa. Siksi olin nytkin paikalla.
Hetken kuluttua alkaisi slovenialainen elokuva, josta en oikeastaan
tiennyt mitään, mutta ajattelin, etten vastaisuudessakaan
tietäisi siitä mitään ellen kävisi sitä
katsomassa. Astuimme yhdessä sisälle siis ja istuimme alas.
Elokuva
oli juuri alkamassa, mutta sitä ennen lavalle nousi elokuvakerhon
puheenjohtaja. Tämä oli keski-ikäinen nainen, joka
piti lyhyen alustuksen. Hän kertoi illan elokuvasta ja huomautti,
että Suomessa ei olisi nähtävillä tällaisia
suurelle yleisölle melko tuntemattomia elokuvia, ellei olisi
riippumattomia elokuvakerhoja, joiden toimintaideaan ei kuulunut pelkkä
kaupallisen voiton tavoittelu. Siksi oli ilahduttavaa, että niinkin
moni oli tullut seuraamaan illan esitystä. Se osoitti elokuvakerhon
työn olevan tärkeää ja merkityksellistä.
Nainen lopetti puheensa ja otti vastaan isot aplodit. Valot himmenivät
ja esirippu vedettiin syrjään.
Alkutekstit
ehtivät ilmestyä valkokankaalle, kun muistin, että
minulla taisi jäädä kotiin tärkeitä papereita.
Asia vaivasi siinä määrin etten pystynyt keskittymään
elokuvaan vaan päätin lähteä hakemaan papereita
samantien. Nousin penkkiriviltä ja poistuin teatterista.
Mielestäni
sain haettua paperit nopeasti, mutta silti hakureissuun meni ainakin
puolisen tuntia. Saavuin takaisin elokuvakerhon rakennukseen. Astuin
eri ovesta sisään, ja ihmettelin, kun huomasin, että
rakennuksessa olikin monta isoa salia. Sali, johon nyt astuin, näytti
olevan jonkinlainen hieromalaitos. Penkeillä makasi puolialastomia
miehiä ja naisia, joiden selkiä käsittelivät valkoisiin
asuihin pukeutuneet hierojat. Näky muistutti 1940-luvun kylpylää,
vaikkakaan en nähnyt ammeita tai uima-altaita. Suurin osa väestä
oli vanhoja ihmisiä. Eläkeläisiä, arvelin.
Kävelin
salin poikki ja nousin portaat ylös. Ennen kuin astuin takaisin
elokuvasaliin, kiinnitin huomiota portaikon ruskeanväriseen marmoriin
ja syvenneksessä olevan patsaan huonoon kuntoon. Se oli rapautunut
lähes muodottomaksi. Tumma home, sammal ja vesi peitti kivessä
olevia halkeamia.
Elokuva
oli jo lopuillaan, kun taas istuin alas. Paikkani oli teatterin perällä
ja sieltä käsin katsottuna valkokangas oli hämmästyttävän
kaukana. Itse asiassa tuskin edes näin elokuvaa edessäni,
sillä penkkirivejä oli niin paljon että olisin tarvinnut
kiikarin nähdäkseni valkokankaan kunnolla. Elokuvan sijasta
tarkkailin lähinnä seiniä ja kattoa, ja itse asiassa
muistin käyneeni täällä joskus konsertissa opiskeluakoinani,
mutta olin unohtanut kuinka hieno rakennus olikaan marmorisine pylväineen
ja seinää reunustavine korkokuvineen. Konserttikin muistui
mieleen lähinnä siksi etten nähnyt esiintyvää
orkesteria kunnolla, vaikka kuinka kurkin edessäni istuvien ihmisten
päiden ja olkapäiden ohi.
Loppumusiikki
alkoi soida ja väki nousi ylös poistuakseen salista. Yritin
katsoa mihin ystäväni oli mennyt mutta ohi kulkevat ihmiset
tukkivat näkyvyyden. Vihdoin väki oli harventunut siinä
määrin että havaitsin tutun näköisen miehen
yksittäisellä penkillä vasemmassa laidassa. Tämä
ei kylläkään katsonut valkokangasta kohti vaan luki
keskittyneesti kirjaa. Oliko kaverini lukenut kirjaa koko näytöksen
ajan? Jostain syystä ajatus tuotti pettymystä. Olin aikeissa
tervehtiä, mutta viime hetkellä huomasin, että mies
ei ollutkaan ystäväni.
