Haastattelu
TV-studioon oli ahtautunut kymmenisen ihmistä. Minä ja muu
yleisö seurasimme haastattelua, jota toimittaja teki kameroiden
edessä. Haastateltava oli keski-ikäinen, tukeva amerikkalainen
mies. Himmeässä valaistuksessa hän istui tuolilla toimittajaa
vastapäätä. Miehessä ei ollut mitään
mikä olisi erottanut hänet keskivertoihmisestä. Hän
edusti tavallista kansalaista USA:n keskisistä osavaltioista.
"Sinulla
on siis oma ydinohjus", toimittaja sanoi.
"Kyllä. Takapihallani on yksityinen ohjussiilo", mies
vastasi.
"Kuinka monta ohjusta siiloon mahtuu?"
"Yksi."
"Voitko kuvailla siiloa?"
"Se on nurmikon alla piilossa. Nappia painamalla luukku avautuu
ja ohjus nousee maan tasalle laukaisua varten."
"Ja ydinlataus on aina valmiina mahdollista käyttöä
varten?"
"Tarpeen mukaan ohjus voidaan laukaista milloin vain."
Yleisö
liikehti levottomasti. Toimittaja jatkoi haastattelua.
"Mistä
hankit ydinaseesi?"
"Ostin sen kaupasta."
"Voiko kuka tahansa ostaa oman ydinohjuksen?"
"Kyllä vain. Se on osa uutta kansallista turvallisuusstrategiaa."
"Voitko kertoa tarkemmin?"
"Kansalaisia rohkaistaan omaehtoiseen maanpuolustustyöhön.
Armeija ei pysty torjumaan kaikkia maahamme kohdistuvia uhkia. Tarvitaan
vapaaehtoista osallistumista kansallisen turvallisuuden kehittämiseen."
"Miten oma ydinohjus takapihalla edistää kansallista
turvallisuutta?"
"Jos systeemit sortuvat, sitten yksityiset ihmiset varmistavat,
että maa säilyy iskukykyisenä kaikissa tilanteissa.
Meitä on tuhansia vapaaehtoisia maan joka kolkassa. Olen ylpeä
siitä, että voin olla mukana näin tärkeässä
asiassa."
"Mutta mistä tiedätte, milloin on aika toimia ja laukaista
ohjus?"
"Kyllä sen tietää", mies vakuutti. "Kun
aika on oikea, me vain tiedämme."
Toimittaja
oli hetken hiljaa ja kääntyi sitten studioyleisön puoleen.
"Onko teillä tähän väliin kysyttävää?"
Ihmiset olivat mietteliäitä ja tuijottelivat jalkoihinsa,
mutta kukaan ei sanonut mitään.
Olin
sen verran kiihtynyt kuulemastani, etten voinut käsittää,
miten ihmiset saattoivat pysyä vaiti. Minun oli pakko tentata
miestä ja ottaa tarkemmin selvää asiasta.
"Minkä
tyyppinen ohjus takapihallasi on?" kysyin.
"Trident C4. Se on ballistinen pitkänmatkan ohjus."
"Siis mannertenvälinen ohjus. Eikö tuo ole vähän
liioiteltua?"
"Varo vain. Tarvittaessa voin ampua vaikka Eurooppaan."
"Mutta mihin tarkkaan ottaen ohjuksesi on suunnattu?" jatkoin
kyselyäni. Mies näytti kartalta pientä pistettä:
"Ohjus on suunnattu pieneen kylään Etelä-Iranissa."
"Miksi sinne?"
"Siellä saattaa olla potentiaalisia terroristeja. Tarpeen
vaatiessa on sitten yksi uhka vähemmän. Voimme elää
paljon turvallisemmin."
"Monet voisivat kritisoida tuollaista ajattelua. Mitä sanot
siihen?"
"En ymmärrä sellaisia ihmisiä. He eivät ole
todellisia isänmaan ystäviä. Eivätkö he näe,
mikä on maalle parasta?"
Minulla
ei ollut muuta kysyttävää. Haastateltava katsoi muuta
yleisöä, mutta he pysyivät vaiti. Kun toimittajallakaan
ei ollut mitään lisättävää, hän
kiitti miestä ja lopetti haastattelun.
Ihmiset
nousivat tuoleiltaan ja kättelivät studiovierasta. Jättäydyin
suosiolla jonon loppupuolelle. Selvästikään haastateltava
ei ollut pitänyt esittämistäni kysymyksistä, koska
hän näytti kiusaantuneelta ja vältti katsomasta päin,
kun tulin kättelyvuoroon. Olin itsekin kahden vaiheilla, pitäisikö
vain kävellä ohi, mutta mielestäni oli kuitenkin parasta
säilyttää tietty kohteliaisuus. Niinpä pienen
epäröinnin jälkeen kättelimme lyhyesti, ennen
kuin astuin ulos studion ovesta.
