Kreikassa
Olimme lomamatkalla Kreikassa. Mukana oli perheeni
lisäksi kaksi tätiäni ja heidän miehensä.
Asuimme kaikki samassa hotellissa. Käytössämme oli
olohuone, keittiö ja pari makuuhuonetta. Huoneisto oli tilava,
mutta koska meitä oli paljon, tila tuntui ahtaalta.
Vietimme suurimman osan ajasta keittiössä.
Tuoleja ei ollut kaikille, joten istuin lattialla. Vanhukset rupattelivat
keskenään. Osa katsoi olohuoneessa televisiota. TV:stä
tuli ulkomaisia sarjoja ja kreikkalaista ohjelmaa.
Olimme saapuneet sunnuntaina. Lukuunottamatta
lyhyitä kauppareissuja olimme viettäneet koko ajan hotellissa.
Ruoanlaittoon ja syömiseen meni aikaa. Lounaan jälkeen oli
yleensä niin täysi olo, ettei huvittanut lähteä
ulos. Sitten oli vuorossa kahvi ja jälkiruoka, minkä jälkeen
alkoi ramaista ja teki mieli mennä päiväunille. Kun
vihdoin taas virkistyi, alkoi jo hämärtää.
Meille oli sanottu, että jos halusi mennä
ulos, olisi hyvä mennä porukalla. Yksin ei ollut turvallista
liikkua, ainakaan pimeään aikaan.
Nyt oli jo keskiviikko. Kolme vuorokautta hotellissa
alkoi tuntua puuduttavalta. Olimme olleet puoli viikkoa Kreikassa,
emmekä vieläkään olleet käynyt rannalla tai
katsomassa nähtävyyksiä.
- Milloin meidän pitikään palata
Suomeen?
- Perjantaina, äitini vastasi.
- Sittenhän meillä loppuu aika kesken, ellemme vihdoin poistu
hotellista ja lähde katselemaan paikkoja.
- Mutta nyt on ruoka-aika, tätini vastasi. Täytyy syödä
ensin.
Istuin pöydän ääreen ja
otin lautaselle ruokaa. Tätä menoa emme näkisi muuta
kuin hotellihuoneistomme.
Ruoan jälkeen päätin lähteä
yksin ulos, jos kerran muut eivät saaneet itseään liikkeelle.
Poistuin hotellista ja kävelin sivukujille. Ilma oli lämmin
mutta harmaa. Ei tämä kovin vaaralliselta vaikuttanut. Paikalliset
asukkaat puuhailivat omiaan. Miehet istuivat kahviloissa. Naiset kaitsivat
lapsia ja juttelivat keskenään.
Pensaiden takaa puistosta kuului laulua. Melodia
oli tyypillisen kreikkalainen. En heti nähnyt, mistä laulu
tuli. Pian kuitenkin puiden takaa tuli nainen pyykkikorin kanssa hyräillen
lauluaan.
- Kreikkalaiset ovat musikaalista väkeä,
kerroin sukulaisilleni hotellissa. - Tavalliset pyykkäritkin
osaavat laulaa taidokkaasti. Ettekö haluaisi käydä
ulkona tutustumassa ympäristöön? Lähellä
on lukuisia baareja, joissa voi tutustua paikalliseen elämänmenoon.
- Ei ole hyvä juoda paljon ulkomaanmatkalla,
äitini torui.
- Mutta eihän baarissa ole pakko ottaa mitään, vastasin.
Yksi lasillinenkin riittää.
Seuraavana päivänä sama kuvio
toistui. Sukulaiseni istuivat olohuoneessa ja katsoivat telkkaria.
Koetin houkutella heitä ulos, mutta ensin kuulemma piti syödä
lounasta.
Söin hitaasti. Näköjään
ei ollut mitään kiirettä.
- No, tuletko sinä? isäni kysyi.
- Minne?
- Kävelylle. Kaikki ovat jo valmiita.
Minulla oli vielä ruoka kesken, kun muut
jo laittoivat kenkiä jalkaan. Haukkasin leipää suuhun
ja pakkasin reppuani.
Muut jo kävelivät portaita alas.
Sidoin kengännauhat ja juoksin perään.
Meidän oli tarkoitus kävellä
läheiselle jalkapallokenttälle, joten kiiruhdin sitä
kohti. En nähnyt, mihin muut menivät, mutta arvelin tapaavani
heidät kentällä.
Jalkapallokenttä oli varastoalueen takana.
Alue oli täynnä urheilulle varattuja tiloja. Keinonurmi
peitti varastojen edustat. Väriltään tämä
oli erikoinen: keltainen ja punainen. Muovimatolla harjoittelivat
nuoret pallopelien pelaajat.
Kävelin varastorakennusten ohi, kunnes
saavutin sukulaiseni. Tätini olivat vanhoja, joten liikkuminen
oli vaivalloista.
Kävellessä kaikki tuntui eksoottiselta
ja mielenkiintoiselta. Täällä oli niin paljon näkemistä.
Pelkät varastorakennuksetkin huokuivat omaa tunnelmaansa.
Olimme olleet vasta puoli tuntia liikkeellä.
Kuitenkin sukulaiseni olivat kääntymässä takaisin
hotellille. Alkoi jo olla ruoka-aika.
