Vanhus
Kaivoin etupihalla kuoppaa. Lapio osui johonkin
kovaan. Jatkoin kaivamista, kunnes maan alta paljastui jäätynyt
vanhus. Sinertävä ruumis oli makuuasennossa siten että
kädet olivat ristissä rinnan päällä.
Nostin vanhuksen sisälle ja sulatin jäisen
ruumiin. Kun jäsenet alkoivat pehmetä, kaadoin kuumaa juotavaa
suuhun. Läpsyttelin poskia, kunnes alkoi näkyä elonmerkkejä.
Hitaasti vanhus avasi silmänsä. Tämä
oli ainakin 70-vuotias mies, joka oli pukeutunut vanhanaikaisesti.
Kun hän nousi istumaan, ilmeessä oli tiettyä arvokkuutta.
- Olen nukkunut kolmesataa vuotta, hän sanoi. - Jos aika on kypsä,
minun on aika herätä.
Muistin lukeneeni kuningas Arthurista ja pyöreän
pöydän ritareista. Legendan mukaan he nukkuivat edelleen
Walesin luolissa, kunnes vuosisatojen jälkeen nousisivat vapauttamaan
maan vieraan valtion vallasta. Muitakin vastaavia tarinoita nousi
mieleen.
Mies ei kuitenkaan näyttänyt kuningas
Arturilta. Hän ei myöskään näyttänyt
pyöreän pöydän ritarilta, vaan pikemminkin ranskalaiselta
herrasmieheltä. Tämä oli nukahtamaisillaan uudelleen.
Jatkoin elvyttämistä. Tein kovasti
töitä saadakseni hänet avaamaan silmänsä.
Ravistin miestä hartioista, kunnes tämä heräsi.
- Nyt minun ei tarvitse enää nukkua, hän haukotteli.
- Sinun ansiostasi olen jälleen mukana maailmassa.
Vanhus kertoi tuovansa viestiä omalta
aikakaudeltaan. Hänen aikansa tiedot olivat unohduksissa, mutta
kuulemma nyt ihmiset olisivat jälleen valmiita kuulemaan hänen
keksinnöistään.
Vanhempani eivät olleet kotona, mutta
siskoni Janna ja veljeni Jussi olivat huoneissaan. Sain heidät
paikalle, kun lupasin näyttää heille varsinaisen ihmeen.
Kolmesataa vuotta vanha mies tervehti heitä.
Sisarukseni vastasivat tervehdykseen vastahakoisesti ikään
kuin ihmetellen, mitä asiaa tuntemattomalla vanhuksella oli.
- Kerro kuka olet, sanoin.
Mies alkoi selittää keramiikasta
ja ruukuntekemisestä. Hän esitteli temppuja ja huitoi käsillään.
Hän näytti, kuinka rikki mennyt ruukku saatiin ehjäksi
niin ettei rikkoutumista huomannut. Hän havainnollisti ruukun
pinnan muotoilua ja esitelmöi savenvalamisesta.
Jussi ja Janna näyttivät kyllästyneeltä.
He olivat lähtemässä takaisin huoneisiinsa, joten keskeytin
vanhuksen ja pyysin häntä kertomaan omasta aikakaudestaan.
Mies alkoi kertoa Voltairesta ja rokokoo-tyylistä.
Hän kuvaili Pariisia ja Versaillesin hovia. Hän kertoi seikoista,
jotka johtivat Ranskan vallankumoukseen ja jatkoi tämän
jälkeisistä tapahtumista. Hän mainitsi Casanovan ja
Portugalin maanjäristyksen. Hän tiputteli nimiä ja
pieniä yksityiskohtia nopeassa tahdissa niin vakuuttavasti, että
sai Jannan ja Jussin mielenkiinnon herätettyä.
Janna oli opiskellut ranskaa yliopistossa,
joten hän ymmärsi pian, ettei moista tietomäärää
saavuttaisi kirjoja lukemalla. Vanhuksen jatkaessa tarinointiaan sisarukseni
tulivat vakuuttuneeksi siitä, että mies tosiaankin oli ikivanha.
Kun epäilykset olivat tiessään,
miehen oli helpompi selittää asiansa. Hän kertoi suuren
keksintönsä liittyvän maapallon pinnanmuodostukseen.
Pitkään nimittäin uskottiin, että maa oli litteä
kuin pannukakku, mutta hänen mukaansa vuoristojen olemassaolo
todisti, ettei asia ollut näin. Maa oli pallo, kuten Galileo
oli väittänyt. Miehen mittaukset olivat todistaneet vuoristojen
syntyvän samaan tapaan kuin matto, joka nousee kuprulle kun sitä
työnnetään kasaan. Hän esitteli kaaviokuvia mannerlaatoista
ja pienoismalleja vuorijonoista. Korkeuskäyrät ja mittayksiköt
havainnollistivat esitystä.
Esitys oli vakuuttava, mutta siinä ei
ollut mitään uutta. Kaikki oli jo koulusta opittua. Mies
ei kuitenkaan lopettanut tähän. Suurella auktoriteetilla
hän jatkoi tieteen filosofiasta.
- Tieteen suuri ongelma on se, että se
kuvittelee olevansa objektiivista, hän sanoi. - Mutta objektiivista
tiedettä ei ole olemassakaan. Kaikki tiede on subjektiivista.
Tämä
johtuu kahdestakin syystä. Ensinnäkin
tieteen metodiin kuuluu fokusointi. Fokusointi tarkoittaa, että
keskitytään kohteeseen, jota halutaan tutkia. Keskittyminen
kuitenkin edellyttää subjektiivisuutta, sillä tutkimuskohde
on jo sinänsä valinta, jonka tutkija on tehnyt. Tutkimuskohdetta
ei olisi edes havaittu, ellei tutkija olisi tehnyt valintaansa tutkia
sitä.
Toiseksi havainnoija ja havannoinnin kohde
sulautuvat yhteen. Fokuksen kohde nimittäin todentuu vain, jos
sillä on havainnoija. Siten havainnoitsija ja kohde ovat käytännössä
yksi ja sama asia.
Vanhus esitteli esimerkkejä yhteensulautuneista
havainnoijista ja fokuksen kohteista: ihmisiä, jotka katsoivat
toisiaan vaikuttaen toisen ilmeeseen omalla ilmeellään siten
että lopulta kummallakin oli sama ilme. Hän näytti
kokonaisia ihmisryppäitä, jotka sulautuivat yhteen ja samaan
tunne- ja ajatustilaan ollessaan kontaktissa keskenään.
Samaan tapaan tutkija ei ainoastaan tehnyt
subjektiivista havaintovalintaa vaan hän myös vaikutti tutkimaansa
kohteeseen ollessaan tämän kanssa vuorovaikutuksessa. Ulkopuolinen
saattoi nähdä, kuinka havainnoija, oman maailmankuvansa
vankina, kuvitteli olevansa objektiivinen tarkkailija mutta oli kaikissa
havaintovalinnoissaan ehdottomasti subjektiivinen ja rajallinen kokija.
Vanhus jatkoi, että jos tiede luopuisi
fokusoimisen vaatimuksestaan, se voisi olla oikeasti objektiivista.
Mutta tämä ei enää olisi tieteen kriteerien mukaista,
koska ollakseen tieteellistä tiede tarvitsi välttämättä
fokuksen. Näin tiede ei koskaan voisi olla muuta kuin subjektiivista.
Parhaimmillaan tiede olisi tutkijan oman maailmankuvan täydellistä
kuvaamista, mutta objektiivisuuden tavoitetta se ei ikinä saavuttaisi.
Esitys oli sen verran erikoinen, etten heti
huomannut, että luennon aikana vanhus oli kadonnut. Sen sijaan
televisiosta esitettiin dokumenttia menestyneestä liikemiehestä.
Hän oli hyödyntänyt isänsä tietoja maankuoren
muodostuksesta ja perustanut tuottoisia kaivos- ja öljy-yhtiöitä.
TV-ruudussa mies muistutti kolmesataavuotiasta
vanhusta. Noustessaan helikopteriin tämä hymyili kameralle,
aivan kuin olisi tiennyt jotain, jota ei viitsinyt kertoa kaikille.
