Kuolinuutinen
Kuulin, että vanha arabituttavani oli
kuollut. Kertoman mukaan hän oli ollut pitkään masentunut,
kunnes oli sulkeutunut asuntoonsa ja tappanut itsensä.
En ollut pitänyt yhteyttä arabiystävääni.
Ehkä hän oli ollut yksinäinen Suomessa. Varmaan hän
olisi vielä elossa, jos olisin käynyt kylässä
tai soittanut joskus.
Kuvittelin arabin hengen olevan huoneessa.
Mitäpä jos hän juuri tälläkin hetkellä
seisoi vieressäni? Selkäpiirtäni kylmäsi. Astuin
ulos huoneesta perheenjäsenteni pariin.
Kotiväki suunnitteli parhaillaan purjehdusretkeä
Turun saaristoon. Janna ja Ilona olivat menossa kaupungille tekemään
tarvittavia ostoksia isän ja äidin kanssa. Jussi istui pöydän
ääressä ja tutki saaristokarttaa.
Olin edelleen
kiusaantunut kuolinuutisesta. Asia vaivasi niin, että tuntui
kuin olisin ollut täynnä levotonta energiaa, joka kasautui
kehooni. Energia ei löytynyt luonnollista purkautumistietä,
jolloin aloin kohota ylöspäin.
- Onkos tämä nyt normaalia? kysyin
Jussilta. Hän käänsi päätään ja
katsoi ylös.
- Tule alas sieltä! hän sanoi. - Mitä sinä siellä
katonrajassa teet?
Laskeuduin alas. Ylimääräinen
energia oli purkautunut.
Kello oli puoli kaksi. Meillä alkoi olla
kiire, mikäli halusimme lähteä ajoissa purjehtimaan.
Isä ja äiti olivat jo käyneet kaupassa, mutta Janna
ja Ilona olivat hukassa.
Löysimme heidät savusaunasta kaupungin
ulkopuolelta, vanhasta maalaistalosta. He olivat ulkona jäähdyttelemässä
ja aikoivat mennä takaisin sisälle, kun isä huusi:
- Nyt ei ehdi saunoa. Mennään!
Ilona alkoi itkeä. Janna protestoi äänekkäästi:
- Kyllä meillä on oikeus saunoa. Ei ole oikein, että
meillä ei ikinä ole aikaa tehdä mitään kunnolla.
Tämä tämmöinen riepottelu saa riittää.
Teidän pitää vähän kiinnittää huomiota
tekemisiinne.
Tilanteessa ei voinut muuta kuin sopeutua.
Odotimme autossa, kunnes saunojat olivat valmiita.
