Kummitustalo
Olin vaihtanut työpaikkaa ja siirtynyt
vaatetusalalle. Minun piti kääntää vaatetusalan
tekstejä suomesta englantiin, vaikka minulla ei ollut aiempaa
kokemusta vaatetusalan sanastosta. Hieman kauhistutti ajatella,
että jo seuraavalla viikolla minun piti pitää
esitelmä nahkavöiden valmistuksesta. Toisaalta tunsin
olevani onnekas saadessani kokea uutta ja nähdä elämää
monelta eri alueelta.
Työpaikalta pääsin pois
kuorma-auton kyydissä. Kyyti sopi hyvin, sillä olin
menossa perhejuhliin siskontyttäreni isän, Laurentin,
luokse. Laurent asui omakotitalossa lähellä teollisuusaluetta.
Pääsin helposti paikalle, vaikkakaan pihaan asti ei
voinut peruuttaa kuorma-autolla. Hyppäsin risteyksestä
pois ja kävelin lopun matkaa.
Laurentilla näkyi olevan kaksi paksua,
harmaata koiraa. Ne istuivat portin suussa vahtien sisäänkäyntiä.
Yleensä en pidä koirista, mutta nämä vaikuttivat
ystävällisiltä. Rapsutin toista leuan alta.
Astuin sisälle. Laurent otti minut
kohteliaasti vastaan. Paikalla oli Laurentin ranskalaisia sukulaisia
sekä omaa sukuani. Kättelin vieraita ja liityin kotiväkeni
joukkoon. Ilona juoksi heti tervehtimään minua.
Pöydällä oli kaikenlaista
pikkupurtavaa. Ihmisillä oli päässään
paperiset hatut, mutta tunnelma ei ollut erityisen hilpeä.
Juttelin vanhempieni kanssa. Äiti
kertoi internet-postimyynnistä, josta saattoi tilata kirjoja
erityisen nopealla toimitusajalla. Käytännössä
kirjat toimitettaisiin postilaatikkoon heti tilauksen jättämisen
jälkeen. Palvelua piti yllä legendaarinen mestari
Koot Hoomi. Äiti oli jo tilannut yhden kirjan, joka oli
tullut alle minuutissa. Kysyin, eikö Koot Hoomi ollut kuollut.
- Kyllä häneltä edelleenkin voi tilata kirjoja,
äiti vastasi.
Olin innokas kokeilemaan kirjatilausta.
Olohuoneessa oli tietokone, joten selasin internettiä ja
etsin minua kiinnostavia opuksia. Oikeastaan kirjalla ei ollut
niin väliä – minua kiinnosti enemmänkin testata
voisivatko äidin puheet noin nopeasta toimitusajasta pitää
paikkansa. Tilasinkin kirjan, joka käsitteli Suomen Talvisotaa.
Klikkasin hiirtä ja pistin tilauksen menemään.
Samantien eteisen postiluukku kolahti.
Äiti kävi katsomassa ja toi mukanaan paketin.
Ihastelin kuviollista käärepaperia.
Paperin alta paljastui esiin kirja, jonka kannessa luki Muistoja
Talvisodasta. Siitä lähti ääni, joka leijui
ilmassa niin että sen saattoi sekä nähdä
että kuulla. En tiedä, mistä ääni tuli,
mutta aivan kuin se olisi sanonut: ”Kiitos tilauksesta!” Seurasin
ääntä, joka leijaili ilmassa kuin karkkipaperi,
kunnes se hävisi näkyvistä.
Selasin kirjaa. Jokaisen kuvan kohdalta
kuului siihen liittyvä ääni. Niinpä esimerkiksi
sivulta, jossa oli mustavalkoinen kuva pommitetusta talosta,
kuului lapsen itkua.
Näytin kirjaa Laurentin sukulaisille.
Heidän mielestään se oli hieno.
Joku kysyi, missä asuin. Odottamatta
vastausta kysyjä mainitsi tietävänsä vapaan
asunnon Pariisissa: 70000 frangia hyvällä alueella
Pariisin pohjoispuolella. Kiinnostuin heti. Olinhan juuri vaihtanut
työpaikkaa – miksen samalla vaihtaisi asuntoakin?
Itse asiassa sain niin hyvän vaikutelman
asunnosta, että olin valmis allekirjoittamaan ostosopimuksen.
Kuinka ollakaan, paperit olivat pian valmiina edessäni.
Pidin tätä erinomaisena mahdollisuutena: vaikka asunto
osoittautuisikin huonommaksi kuin oli luvattu, hinta oli niin
alhainen, ettei tulisi olemaan vaikeuksia myydä asuntoa,
jos tulisi tarvetta. Minulle kuitenkin vakuutettiin, ettei asunnossa
ollut mitään vikaa. Päin vastoin se oli tunnelmallinen
vanhanaikaisine tapetteineen ja antiikkikalusteineen. Tein kaupat
samantien.
Ainoa huono puoli, minulle kerrottiin,
oli että joidenkin tietojen mukaan asunnossa kummitteli.
Asunto oli ollut jo pitkään tyhjillään sen
jälkeen kun edelliset asukkaat olivat rynnänneet kauhun
vallassa pihalle. Kerrottiin, että öisin sängyn
viereen ilmestyi valkopukuinen nainen. Lisäksi väitettiin,
ettei kukaan normaali ihminen uskaltanut talossa nukkua.
En halunnut uskoa kummitteluun. Olinhan
juuri tehnyt hyvät kaupat. Mutta kuulemma minun oli hyvä
tietää tarinasta, ettei tulisi epäselvyyksiä.
Vieraat alkoivat lähteä. Minäkin
kiitin isäntää. Ajattelin heti käydä
katsomassa uutta asuntoani.
Asunto sijaitsi vanhassa kerrostalossa
arvokkaan näköisessä korttelissa. Rakennukset
olivat 1800-luvulta. Ulkosivuja ei ollut kunnostettu vähään
aikaan, joten talot näyttivät pölyisen ruskeilta.
Astelin ulko-ovesta portaikkoon. Totesin,
että asuntoni oli kolmannessa kerroksessa, joskin neljännestä
kerroksesta kuului sen verran melua, että nousin portaat
ylös asti. Täällä oli meneillään
juhlat.
Viihdyin hyvin neljännessä
kerroksessa. Paikalla oli iloista väkeä ja sulauduin
mukavasti joukkoon. Osoittautui, että pari työkaveriakin
asui lähettyvillä, vaikka he eivät olleetkaan
paikalla.
Oli myöhäinen ilta, kun vihdoin
astelin portaita alas. Käytävä tuntui kolkolta,
ja mieleeni muistui maininta kummittelusta. Ottaessani avainta
esille minua ei huvittanutkaan mennä asuntooni. Päätin
ensin käydä tervehtimässä työtoveriani.
Hänhän asui viereisessä korttelissa.
Katuvalot valaisivat taloja. Painoin
ovisummeria useaan otteeseen. Kävin kadulla katsomassa,
syttyisikö valoja ikkunoihin, mutta mitään ei
tapahtunut. Ilmeisesti kukaan ei ollut kotona.
Palasin uuteen osoitteeseeni. Portaikko
oli tyhjillään, joten askeleet kaikuivat kuuluvasti.
Kotioveni luona takaani ilmestyi mies, joka kysyi, olinko menossa
tuohon asuntoon. Sanoin ostaneeni asunnon. – Et siis vielä
ole käynytkään asunnossa? mies kysyi. – Jos haluat,
voin minäkin yöpyä siellä.
Ehdotus kuulosti merkilliseltä.
– En minä ole sellainen kuin luulet! Mies nauroi. - Ajattelin,
että saattaisit tarvita seuraa.
Miksipäs ei? En olisi mielelläni
mennytkään asuntoon yksin, etenkin kun käytävän
ikkuna paukahti omituisesti kiinni.
Otin avaimet esille avatakseni oven.
Panin merkille, että ovi oli tummaa puuta, jossa oli koristeellisia
korkokuvia antiikin tapaan veistettynä. Ajan myötä
laudoitus oli kärsinyt niin että keskellä kuviota
oli halkeama kahden puuleikkauksen välissä. Sovitin
avainta lukkoon, jolloin halkeama paukahti lujasti kiinni. Myös
toinen käytävän ikkuna sulkeutui äänekkäästi.
Ilma muuttui raskaaksi. Huomasin, että
oven kuviointi muuttui silmissä pyöreämmäksi
ja kierteisemmäksi. Yritin avata lukkoa, mutta pysähdyin,
kun kuulin särinää oven takaa. Asetin korvani
korkokuvion eteen ja kuuntelin tarkasti. Särinä kuulosti
puheelta. Olin aivan liikkumatta. Saatoin erottaa vihaisia sanoja,
”Sairauksia sairauksien perään... Kuolemaa ja tauteja...
Mielisairautta ja kärsimystä...”
Jäykistyin kauhusta. Tämä
kuulosti riivatun puheelta tai pahalta hengeltä. Varmasti
jokin kurja kohtalo liittyi asuntoon. Muistelin, mitä alan
kirjoissa oli opetettu, ja yritin ajaa henkeä pois kehoittamalla:
– Mene valoa kohti!
Rienaava puhe loppui ja oven kuvio palautui
ennalleen.
Avasin oven. Oli kuin olisin astunut ajassa taaksepäin.
Huoneisto oli sisustettu 1800-luvun lopun tyylillä. Antiikkisia
pöytiä ja tuoleja, vanhoja maalauksia ja veistoksia.
Värit näyttivät tummanharmailta hämärässä
valaistuksessa. Kieltämättä asunto oli hieno.
Painostava tunnelma oli tiessään. Taisin päästä
aaveesta.
Tarkastin paikat huolella. Kaikki näytti
olevan kunnossa. Tuntui uskomattomalta, että omistin tällaisen
arvoasunnon. Harmitti vain, jos en voisi asua rauhassa.
En ollut varma uskaltaisinko yöpyä
asunnossa, joten päätin mennä ulos ja miettiä
asiaa uudestaan. Seuraani tuppautunut kaveri tuli mukaan. Hän
oli hyväntahtoinen, vaatimattoman oloinen henkilö,
joka ei puuttunut tekemisiini mutta näköjään
antoi neuvoja tarvittaessa. Jostain syystä pidin luonnollisena
sitä, että hän seurasi mukana.
Kuun valossa puiston pensaat loivat tummia
varjoja. Istuin penkille. Käänsin päätäni
katsoakseni asuntoa ulkoapäin. Hätkähdin, kun
yksi ikkunoistani valaistui kauttaaltaan keltaiseksi. Valo sammui
ja syttyi uudestaan. Valossa paljastui silhuettikuvioita: koira...
ritari... koira... nainen... Kysyin kaveriltani, huomasiko hän
tuota.
Katsoin uudestaan. Nyt toinenkin ikkuna
oli valaistu: balettitanssijoita liikkui sulavasti valoa vasten.
Kolmaskin ikkuna leimahti keltaiseksi.
Sama nainen seisoi ikkunaa vasten ja kampasi tukkaansa. Nyt
hän ilmestyi keskimmäiseen ikkunaan, jolloin kasvonpiirteet
tulivat näkyviin: tumma tukka, laihat kasvot, mustat silmät.
Hän esiintyi kuin piirretty film-noir-hahmo, katsoi minua
ja hymyili ilkeästi. Säikähdin entisestään,
kun talon julkisivu valaistui kuin televisiokuva. Naisen jättiläismäinen
pää täytti seinän. Hän nauroi niin
että koko naapurusto kaikui.
Talohan on kirottu! Yritin pysyä
rauhallisena, mutta pelko hiipi luihin ja ytimiin. Pieni tyttö
ilmestyi penkin viereen. Hahmo oli itsevalaistu ja käveli
minua kohti. Tajusin, että tämäkin oli kuolleitten
kummittelua. Kaveri vieressäni kehoitti minua olemaan rauhassa.
Mutta pakokauhu valtasi olemukseni niin että tuskin saatoin
hengittää. Suurin ponnistuksin onnistuin saamaan sen
verran ilmaa keuhkoistani, että puhkuin, - Mene pois...
Mene pois!
