Unia. Raportteja yöstä 15.09.2002.

Edellinen

Seuraava

ArkistoAlkuun



Kummitustalo

Olin vaihtanut työpaikkaa ja siirtynyt vaatetusalalle. Minun piti kääntää vaatetusalan tekstejä suomesta englantiin, vaikka minulla ei ollut aiempaa kokemusta vaatetusalan sanastosta. Hieman kauhistutti ajatella, että jo seuraavalla viikolla minun piti pitää esitelmä nahkavöiden valmistuksesta. Toisaalta tunsin olevani onnekas saadessani kokea uutta ja nähdä elämää monelta eri alueelta.

Työpaikalta pääsin pois kuorma-auton kyydissä. Kyyti sopi hyvin, sillä olin menossa perhejuhliin siskontyttäreni isän, Laurentin, luokse. Laurent asui omakotitalossa lähellä teollisuusaluetta. Pääsin helposti paikalle, vaikkakaan pihaan asti ei voinut peruuttaa kuorma-autolla. Hyppäsin risteyksestä pois ja kävelin lopun matkaa.

Laurentilla näkyi olevan kaksi paksua, harmaata koiraa. Ne istuivat portin suussa vahtien sisäänkäyntiä. Yleensä en pidä koirista, mutta nämä vaikuttivat ystävällisiltä. Rapsutin toista leuan alta.

Astuin sisälle. Laurent otti minut kohteliaasti vastaan. Paikalla oli Laurentin ranskalaisia sukulaisia sekä omaa sukuani. Kättelin vieraita ja liityin kotiväkeni joukkoon. Ilona juoksi heti tervehtimään minua.

Pöydällä oli kaikenlaista pikkupurtavaa. Ihmisillä oli päässään paperiset hatut, mutta tunnelma ei ollut erityisen hilpeä.

Juttelin vanhempieni kanssa. Äiti kertoi internet-postimyynnistä, josta saattoi tilata kirjoja erityisen nopealla toimitusajalla. Käytännössä kirjat toimitettaisiin postilaatikkoon heti tilauksen jättämisen jälkeen. Palvelua piti yllä legendaarinen mestari Koot Hoomi. Äiti oli jo tilannut yhden kirjan, joka oli tullut alle minuutissa. Kysyin, eikö Koot Hoomi ollut kuollut.
- Kyllä häneltä edelleenkin voi tilata kirjoja, äiti vastasi.

Olin innokas kokeilemaan kirjatilausta. Olohuoneessa oli tietokone, joten selasin internettiä ja etsin minua kiinnostavia opuksia. Oikeastaan kirjalla ei ollut niin väliä – minua kiinnosti enemmänkin testata voisivatko äidin puheet noin nopeasta toimitusajasta pitää paikkansa. Tilasinkin kirjan, joka käsitteli Suomen Talvisotaa. Klikkasin hiirtä ja pistin tilauksen menemään.

Samantien eteisen postiluukku kolahti. Äiti kävi katsomassa ja toi mukanaan paketin.

Ihastelin kuviollista käärepaperia. Paperin alta paljastui esiin kirja, jonka kannessa luki Muistoja Talvisodasta. Siitä lähti ääni, joka leijui ilmassa niin että sen saattoi sekä nähdä että kuulla. En tiedä, mistä ääni tuli, mutta aivan kuin se olisi sanonut: ”Kiitos tilauksesta!” Seurasin ääntä, joka leijaili ilmassa kuin karkkipaperi, kunnes se hävisi näkyvistä.

Selasin kirjaa. Jokaisen kuvan kohdalta kuului siihen liittyvä ääni. Niinpä esimerkiksi sivulta, jossa oli mustavalkoinen kuva pommitetusta talosta, kuului lapsen itkua.

Näytin kirjaa Laurentin sukulaisille. Heidän mielestään se oli hieno.

Joku kysyi, missä asuin. Odottamatta vastausta kysyjä mainitsi tietävänsä vapaan asunnon Pariisissa: 70000 frangia hyvällä alueella Pariisin pohjoispuolella. Kiinnostuin heti. Olinhan juuri vaihtanut työpaikkaa – miksen samalla vaihtaisi asuntoakin?

Itse asiassa sain niin hyvän vaikutelman asunnosta, että olin valmis allekirjoittamaan ostosopimuksen. Kuinka ollakaan, paperit olivat pian valmiina edessäni. Pidin tätä erinomaisena mahdollisuutena: vaikka asunto osoittautuisikin huonommaksi kuin oli luvattu, hinta oli niin alhainen, ettei tulisi olemaan vaikeuksia myydä asuntoa, jos tulisi tarvetta. Minulle kuitenkin vakuutettiin, ettei asunnossa ollut mitään vikaa. Päin vastoin se oli tunnelmallinen vanhanaikaisine tapetteineen ja antiikkikalusteineen. Tein kaupat samantien.

Ainoa huono puoli, minulle kerrottiin, oli että joidenkin tietojen mukaan asunnossa kummitteli. Asunto oli ollut jo pitkään tyhjillään sen jälkeen kun edelliset asukkaat olivat rynnänneet kauhun vallassa pihalle. Kerrottiin, että öisin sängyn viereen ilmestyi valkopukuinen nainen. Lisäksi väitettiin, ettei kukaan normaali ihminen uskaltanut talossa nukkua.

En halunnut uskoa kummitteluun. Olinhan juuri tehnyt hyvät kaupat. Mutta kuulemma minun oli hyvä tietää tarinasta, ettei tulisi epäselvyyksiä.

Vieraat alkoivat lähteä. Minäkin kiitin isäntää. Ajattelin heti käydä katsomassa uutta asuntoani.

Asunto sijaitsi vanhassa kerrostalossa arvokkaan näköisessä korttelissa. Rakennukset olivat 1800-luvulta. Ulkosivuja ei ollut kunnostettu vähään aikaan, joten talot näyttivät pölyisen ruskeilta.

Astelin ulko-ovesta portaikkoon. Totesin, että asuntoni oli kolmannessa kerroksessa, joskin neljännestä kerroksesta kuului sen verran melua, että nousin portaat ylös asti. Täällä oli meneillään juhlat.

Viihdyin hyvin neljännessä kerroksessa. Paikalla oli iloista väkeä ja sulauduin mukavasti joukkoon. Osoittautui, että pari työkaveriakin asui lähettyvillä, vaikka he eivät olleetkaan paikalla.

Oli myöhäinen ilta, kun vihdoin astelin portaita alas. Käytävä tuntui kolkolta, ja mieleeni muistui maininta kummittelusta. Ottaessani avainta esille minua ei huvittanutkaan mennä asuntooni. Päätin ensin käydä tervehtimässä työtoveriani. Hänhän asui viereisessä korttelissa.

Katuvalot valaisivat taloja. Painoin ovisummeria useaan otteeseen. Kävin kadulla katsomassa, syttyisikö valoja ikkunoihin, mutta mitään ei tapahtunut. Ilmeisesti kukaan ei ollut kotona.

Palasin uuteen osoitteeseeni. Portaikko oli tyhjillään, joten askeleet kaikuivat kuuluvasti. Kotioveni luona takaani ilmestyi mies, joka kysyi, olinko menossa tuohon asuntoon. Sanoin ostaneeni asunnon. – Et siis vielä ole käynytkään asunnossa? mies kysyi. – Jos haluat, voin minäkin yöpyä siellä.

Ehdotus kuulosti merkilliseltä.
– En minä ole sellainen kuin luulet! Mies nauroi. - Ajattelin, että saattaisit tarvita seuraa.

Miksipäs ei? En olisi mielelläni mennytkään asuntoon yksin, etenkin kun käytävän ikkuna paukahti omituisesti kiinni.

Otin avaimet esille avatakseni oven. Panin merkille, että ovi oli tummaa puuta, jossa oli koristeellisia korkokuvia antiikin tapaan veistettynä. Ajan myötä laudoitus oli kärsinyt niin että keskellä kuviota oli halkeama kahden puuleikkauksen välissä. Sovitin avainta lukkoon, jolloin halkeama paukahti lujasti kiinni. Myös toinen käytävän ikkuna sulkeutui äänekkäästi.

Ilma muuttui raskaaksi. Huomasin, että oven kuviointi muuttui silmissä pyöreämmäksi ja kierteisemmäksi. Yritin avata lukkoa, mutta pysähdyin, kun kuulin särinää oven takaa. Asetin korvani korkokuvion eteen ja kuuntelin tarkasti. Särinä kuulosti puheelta. Olin aivan liikkumatta. Saatoin erottaa vihaisia sanoja, ”Sairauksia sairauksien perään... Kuolemaa ja tauteja... Mielisairautta ja kärsimystä...”

Jäykistyin kauhusta. Tämä kuulosti riivatun puheelta tai pahalta hengeltä. Varmasti jokin kurja kohtalo liittyi asuntoon. Muistelin, mitä alan kirjoissa oli opetettu, ja yritin ajaa henkeä pois kehoittamalla: – Mene valoa kohti!

Rienaava puhe loppui ja oven kuvio palautui ennalleen.

Avasin oven. Oli kuin olisin astunut ajassa taaksepäin. Huoneisto oli sisustettu 1800-luvun lopun tyylillä. Antiikkisia pöytiä ja tuoleja, vanhoja maalauksia ja veistoksia. Värit näyttivät tummanharmailta hämärässä valaistuksessa. Kieltämättä asunto oli hieno. Painostava tunnelma oli tiessään. Taisin päästä aaveesta.

Tarkastin paikat huolella. Kaikki näytti olevan kunnossa. Tuntui uskomattomalta, että omistin tällaisen arvoasunnon. Harmitti vain, jos en voisi asua rauhassa.

En ollut varma uskaltaisinko yöpyä asunnossa, joten päätin mennä ulos ja miettiä asiaa uudestaan. Seuraani tuppautunut kaveri tuli mukaan. Hän oli hyväntahtoinen, vaatimattoman oloinen henkilö, joka ei puuttunut tekemisiini mutta näköjään antoi neuvoja tarvittaessa. Jostain syystä pidin luonnollisena sitä, että hän seurasi mukana.

Kuun valossa puiston pensaat loivat tummia varjoja. Istuin penkille. Käänsin päätäni katsoakseni asuntoa ulkoapäin. Hätkähdin, kun yksi ikkunoistani valaistui kauttaaltaan keltaiseksi. Valo sammui ja syttyi uudestaan. Valossa paljastui silhuettikuvioita: koira... ritari... koira... nainen... Kysyin kaveriltani, huomasiko hän tuota.

Katsoin uudestaan. Nyt toinenkin ikkuna oli valaistu: balettitanssijoita liikkui sulavasti valoa vasten.

Kolmaskin ikkuna leimahti keltaiseksi. Sama nainen seisoi ikkunaa vasten ja kampasi tukkaansa. Nyt hän ilmestyi keskimmäiseen ikkunaan, jolloin kasvonpiirteet tulivat näkyviin: tumma tukka, laihat kasvot, mustat silmät. Hän esiintyi kuin piirretty film-noir-hahmo, katsoi minua ja hymyili ilkeästi. Säikähdin entisestään, kun talon julkisivu valaistui kuin televisiokuva. Naisen jättiläismäinen pää täytti seinän. Hän nauroi niin että koko naapurusto kaikui.

Talohan on kirottu! Yritin pysyä rauhallisena, mutta pelko hiipi luihin ja ytimiin. Pieni tyttö ilmestyi penkin viereen. Hahmo oli itsevalaistu ja käveli minua kohti. Tajusin, että tämäkin oli kuolleitten kummittelua. Kaveri vieressäni kehoitti minua olemaan rauhassa. Mutta pakokauhu valtasi olemukseni niin että tuskin saatoin hengittää. Suurin ponnistuksin onnistuin saamaan sen verran ilmaa keuhkoistani, että puhkuin, - Mene pois... Mene pois!