Unia. Raportteja yöstä 02.06.2003.



Edellinen

Seuraava

ArkistoAlkuun


Oikeudenkäynti

Oikeudenkäyntiin oli viikko aikaa. Syyttäjä vaati kuolemanrangaistusta. Syynä harhaoppisuus ja jumalanpilkka.

Minä en tarkkaan ottaen ymmärtänyt, mistä moinen syyte. Omasta mielestäni en ollut tehnyt mitään väärää. Olin vain ollut kriittinen koulun uskonnon opetusta kohtaan: kaikenmaailman hölynpölyä tuputettiin oppilaille.

Uskonnon opettaja oli huomannut ylimääräisiä merkintöjä oppikirjassani. Hän otti kirjan pöydältäni ja tarkasti sivut. Oli tietenkin kiellettyä tärvellä oppimateriaalia, ja tämä jo sinänsä suututti opettajan, mutta reunamerkintäni sai hänet suorastaan kiihdyksiin. – Mitä oletkaan mennyt tekemään!

Opettaja osoitti kohtaa, jossa puhuttiin tuomiopäivästä ja ylösnousemuksesta. Tekstin vieressä luki minun käsialallani: Näinköhän? Hieman alempana selostettiin käsitystä perisynnistä, minkä viereen olin kirjoittanut: Pöh!

Opettajan mielestä tämä oli selvää Jumalan pilkkaa, josta ei selvinnyt pelkällä nuhtelulla. Kirjani takavarikoitiin, ja asia siirtyi poliisin tutkittavaksi.

Poliisilta ei kestänyt pitkään selvittää tapaus. He päättelivät, että oppimateriaalin tärvely oli kiistaton tosiseikka, koska merkinnät oli tehty minun käsialallani.

Sen sijaan epäily jumalanpilkasta oli vaikeampi näyttää toteen. Asia siirrettiin yleiselle syyttäjälle.

Yleinen syyttäjä tutki asiaa. Pian hän löysikin raskauttavia todisteita tekstini sanavalinnoista. Kysymyssana "Näinköhän?" osoitti hänen mukaansa kyseenalaistamista ja interjektio "Pöh!" entisestään korosti torjuvaa asennettani. Syyttäjän mielestä tämä oli tulkittava jumalanpilkaksi – rangaistava teko sekä juridisessa että ylimaallisessa oikeudessa.

Oikeudenkäyntiä odotellessani saatoin jatkaa koulunkäyntiä normaaliin tapaan. Olin kuitenkin tavallista apeammalla päällä. En ymmärtänyt, miksi minua syytettiin. Vain siksikö, että satuin ajattelemaan omilla aivoillani? Mielestäni ajatteleminen ei ollut synti eikä rikos, pikemminkin päinvastoin.

Näihin aikoihin oikeudentajuani loukkasi myös koulussa pidetty aamunavaus. Rehtori puhui keskusradion kautta joka aamu, ja nyt hän saarnasi seuraavaan tapaan:

"Opettajanhuoneeseen on kantautunut huolestuttavia uutisia. Välituntivalvojat ovat raportoineet, että koulun pihamaalla tapahtuu moraalittomia, luonnon vastaisia tekoja. Näyttää siltä, että kouluumme on pesiytynyt yksi kaikkein häpeällisimmistä paheista. Jotta kenellekään ei jäisi epäselvyyksiä asiasta, huomautan, että tämänkaltainen moraalittomuus on kerta kaikkiaan kitkettävä tästä koulusta: tästä lähin ne, jotka saadaan kiinni homoudesta, tullaan erottamaan välittömästi."

En käsittänyt rehtorin asennetta. Eikö sukupuolisuus ollut todistettu synnynnäiseksi ominaisuudeksi? Oliko geeneihin perustuva käytös mikään syy tuomitsemiseen?

Synkissä mietteissä matkustin junalla takaisin koulusta. Maailmassa ei tuntunut olevan järkeä.

Istuin omiin ajatuksiini vaipuneena, enkä huomannut, että samassa penkistössä istui kaksi koulun opettajaa. Kun kohotin katseeni, huomasin, että he olivat tarkkailleet minua pidemmän aikaa. Olin aikeissa avata suuni, kun äidinkielen opettaja sanoi,
– Älä välitä siitä oikeudenkäynnistä. Kaikki tietävät, että koko juttu on naurettava.
– Miksei kukaan tee mitään? kysyin.
– Mitään ei ole tehtävissä, historian opettaja sanoi.
– Sinun täytyy vain kestää ja katsoa mitä tuleman pitää.

Opettajien neuvot antoivat lohtua. Vaikka näistä sanoista ei ollut konkreettista apua, ajattelin, että kaikki oli hyvin. Maailmassa oli sentään vielä järkeviäkin ihmisiä jäljellä.