Oikeudenkäynti
Oikeudenkäyntiin oli viikko aikaa. Syyttäjä
vaati kuolemanrangaistusta. Syynä harhaoppisuus ja jumalanpilkka.
Minä en tarkkaan ottaen ymmärtänyt,
mistä moinen syyte. Omasta mielestäni en ollut tehnyt mitään
väärää. Olin vain ollut kriittinen koulun uskonnon
opetusta kohtaan: kaikenmaailman hölynpölyä tuputettiin
oppilaille.
Uskonnon opettaja oli huomannut ylimääräisiä
merkintöjä oppikirjassani. Hän otti kirjan pöydältäni
ja tarkasti sivut. Oli tietenkin kiellettyä tärvellä
oppimateriaalia, ja tämä jo sinänsä suututti opettajan,
mutta reunamerkintäni sai hänet suorastaan kiihdyksiin.
– Mitä oletkaan mennyt tekemään!
Opettaja osoitti kohtaa, jossa puhuttiin tuomiopäivästä
ja ylösnousemuksesta. Tekstin vieressä luki minun käsialallani:
Näinköhän? Hieman alempana selostettiin käsitystä
perisynnistä, minkä viereen olin kirjoittanut: Pöh!
Opettajan mielestä tämä oli
selvää Jumalan pilkkaa, josta ei selvinnyt pelkällä
nuhtelulla. Kirjani takavarikoitiin, ja asia siirtyi poliisin tutkittavaksi.
Poliisilta ei kestänyt pitkään selvittää
tapaus. He päättelivät, että oppimateriaalin tärvely
oli kiistaton tosiseikka, koska merkinnät oli tehty minun käsialallani.
Sen sijaan epäily jumalanpilkasta oli
vaikeampi näyttää toteen. Asia siirrettiin yleiselle
syyttäjälle.
Yleinen syyttäjä tutki asiaa. Pian
hän löysikin raskauttavia todisteita tekstini sanavalinnoista.
Kysymyssana "Näinköhän?" osoitti hänen
mukaansa kyseenalaistamista ja interjektio "Pöh!" entisestään
korosti torjuvaa asennettani. Syyttäjän mielestä tämä
oli tulkittava jumalanpilkaksi – rangaistava teko sekä juridisessa
että ylimaallisessa oikeudessa.
Oikeudenkäyntiä odotellessani saatoin
jatkaa koulunkäyntiä normaaliin tapaan. Olin kuitenkin tavallista
apeammalla päällä. En ymmärtänyt, miksi minua
syytettiin. Vain siksikö, että satuin ajattelemaan omilla
aivoillani? Mielestäni ajatteleminen ei ollut synti eikä
rikos, pikemminkin päinvastoin.
Näihin aikoihin oikeudentajuani loukkasi
myös koulussa pidetty aamunavaus. Rehtori puhui keskusradion
kautta joka aamu, ja nyt hän saarnasi seuraavaan tapaan:
"Opettajanhuoneeseen on kantautunut huolestuttavia
uutisia. Välituntivalvojat ovat raportoineet, että koulun
pihamaalla tapahtuu moraalittomia, luonnon vastaisia tekoja. Näyttää
siltä, että kouluumme on pesiytynyt yksi kaikkein häpeällisimmistä
paheista. Jotta kenellekään ei jäisi epäselvyyksiä
asiasta, huomautan, että tämänkaltainen moraalittomuus
on kerta kaikkiaan kitkettävä tästä koulusta:
tästä lähin ne, jotka saadaan kiinni homoudesta, tullaan
erottamaan välittömästi."
En käsittänyt rehtorin asennetta.
Eikö sukupuolisuus ollut todistettu synnynnäiseksi ominaisuudeksi?
Oliko geeneihin perustuva käytös mikään syy tuomitsemiseen?
Synkissä
mietteissä matkustin junalla takaisin koulusta. Maailmassa ei
tuntunut olevan järkeä.
Istuin omiin ajatuksiini vaipuneena, enkä huomannut, että
samassa penkistössä istui kaksi koulun opettajaa. Kun kohotin
katseeni, huomasin, että he olivat tarkkailleet minua pidemmän
aikaa. Olin aikeissa avata suuni, kun äidinkielen opettaja sanoi,
– Älä välitä siitä oikeudenkäynnistä.
Kaikki tietävät, että koko juttu on naurettava.
– Miksei kukaan tee mitään? kysyin.
– Mitään ei ole tehtävissä, historian opettaja
sanoi.
– Sinun täytyy vain kestää ja katsoa mitä tuleman
pitää.
Opettajien neuvot antoivat lohtua. Vaikka näistä
sanoista ei ollut konkreettista apua, ajattelin, että kaikki
oli hyvin. Maailmassa oli sentään vielä järkeviäkin
ihmisiä jäljellä.
