Unia. Raportteja yöstä 17.05.2003.



Edellinen

Seuraava

ArkistoAlkuun


Draamakurssi

Yliopiston draamakurssi läheni loppuaan. Opettaja päätti olla pitämättä lopputenttiä mutta määräsi, että kurssin hyväksymiseksi vaadittiin seuraavaa: meidän piti jakautua kahteen ryhmään, valita keskenämme draamateksti, ja esittää se lopputyönä näytelmän muodossa.

Valittavanamme oli kaksi tekstiä, kummatkin moderneja draamoja. Aikaa oli kaksi viikkoa.

Tämä vaikutti aika vaativalta. Esitimme kysymyksiä, kuten "missä näytelmä pidetään" tai "mitä rekvisiittaa voimme käyttää?" Enempiä ohjeita ei tullut. Opettaja poistui paikalta ja antoi meidän itse selvittää loput.

Meitä oli noin kaksikymmentä oppilasta. Luokkahuoneessa vallitsi sekava tunnelma, mutta jako kahteen onnistui helposti.

Pian huomasin kuuluvani ryhmään, joka siirtyi huoneen toiseen reunaan ja alkoi keskustella, minkä näytelmän valitsisimme. Molemmat tekstit olivat kurssilta tuttuja, mutta silti haastavia ja jokseenkin epätavallisia.

Ensimmäinen oli yhtä absurdi kuin Samuel Beckettin näytelmät: kymmenen mustaan pukeutunutta kaveria kiipeili metalliputkistoissa ja lausui omituisuuksia kurkistaessaan putkien suusta ulos – kukin vuorollaan eri paikkoihin siirryttyään.

Toinen draamateksti oli perinteisempi, mutta sen kesto oli puolet pitempi, eli kaksi tuntia. Tässä näytelmässä yhdeksän hengen seurue keskusteli pöydän ääressä, kuten draamoissa yleensäkin, mutta, omituista kyllä, pöytä oli pimeällä kadulla keskellä autotietä.

Päätimme valita tekstin sen perusteella, mikä olisi helpointa toteuttaa. Mutta valinta ei ollut helppoa. Ensimmäisessä näytelmässä suurimman haasteen muodosti rekvisiitta ja lavastus: koulun kellarista löytyi kyllä sopivan kokoisia metalliputken paloja, mutta miten saisimme kyhättyä metallihökötyksen, jonka sisällä saattoi vapaasti liikkua? Ja kuka valitsisi yhtenäisen puvustuksen kaikille? Myöskään absurdien repliikkien muistaminen ei ollut helppoa, varsinkaan kun nämä eivät liittyneet mihinkään. Toinen näytelmä sen sijaan vaati näyttelemiseltä vielä enemmän, jolloin harjoitteluaika, kaksi viikkoa, ei ollut aivan riittävä. Toisaalta tämän rekvisiitta ei tuottaisi kovin suuria ongelmia, varsinkin kun näytelmä voitaisiin järjestää ulkona katuteatterin muodossa, ja sopivan kokoinen pöytä meillä jo olikin, joskin yksi jalka oli poikki ja se pitäisi korjata.

Silti kukaan ei ollut halukas roolijakoon tai tekstin harjoitteluun, joten äänettömällä päätöksellä päädyimme absurdiin metallikonstruktioon.

Valinnan jälkeen ihmiset poistuivat vähin äänin paikalta.

Minä ja pari muuta oppilasta jäimme paikalle, pettyneenä siihen, että väki kaikkosi. Ei ollut hetkeäkään hukattavana, jos halusimme saada kurssin suoritettua. Oli paljon asioita, joita piti miettiä: kuka tekisi mainosjulisteet? Missä näytelmä pidettäisiin? Kuinka usein kokoontuisimme? Ja missä ylipäänsä harjoittelisimme? Roolijakokin jäi tekemättä…

Näitä asioita miettien menimme alas kellariin. Irtonaisia metalliputkia lojui lattialla, ja pari kurssilaista rupesi heti testaamaan niitä mennen putkien sisään ja kurkkien toisesta päästä. He innostuivat leikistä niin paljon, että unohtivat alkuperäisen tarkoituksen. Minä pudistelin päätäni. Putket pitäisi hitsata yhteen, mutta väki vain leikki. Mistä ylipäätään saisimme hitsausvälineet ja kuka suunnittelisi putken kappaleista kokonaisuuden kymmenelle hengelle?

Kuukausien työ oli valumassa hukkaan, kun joutuisin seuraavana vuonna käymään vastaavan kurssin uudestaan. Voivottelin, että opintotukikin lakkaisi pian, ja joutuisin menemään töihin saadakseni rahat riittämään. Tähän kurssikaverini vastasi putkesta, että nyt oli astunut voimaan uusi laki, joka kielsi työn tekemisen opintojen ohessa. Ylimääräisten tulojen ansaitseminen opiskeluaikana katsottiin opintoja viivästyttäväksi asiaksi, joka sen takia haluttiin lakisääteisesti estää.

Turhauduin entisestään. Olin valmis heittäytymään yhtä välinpitämättömäksi kuin muutkin.

Harmittelin opintojen viivästymistä, kunnes muistin, että minähän olin jo valmistunut kolme vuotta sitten. Minulla oli kaikki tarvittavat opintoviikot ja gradunkin olin palauttanut jo aikoja sitten. Tutkintotodistuksessani luki, että minulla oli maisterin oppiarvo!

Heitin draamatekstin lattialle. Poistuin paikalta ja toivotin onnea näytelmälle. Ei minun tarvinnutkaan tätä kurssia suorittaa.