Draamakurssi
Yliopiston draamakurssi läheni loppuaan.
Opettaja päätti olla pitämättä lopputenttiä
mutta määräsi, että kurssin hyväksymiseksi
vaadittiin seuraavaa: meidän piti jakautua kahteen ryhmään,
valita keskenämme draamateksti, ja esittää se lopputyönä
näytelmän muodossa.
Valittavanamme oli kaksi tekstiä, kummatkin
moderneja draamoja. Aikaa oli kaksi viikkoa.
Tämä vaikutti aika vaativalta. Esitimme
kysymyksiä, kuten "missä näytelmä pidetään"
tai "mitä rekvisiittaa voimme käyttää?"
Enempiä ohjeita ei tullut. Opettaja
poistui paikalta ja antoi meidän itse selvittää loput.
Meitä oli noin kaksikymmentä oppilasta.
Luokkahuoneessa vallitsi sekava tunnelma, mutta jako kahteen onnistui
helposti.
Pian huomasin kuuluvani ryhmään,
joka siirtyi huoneen toiseen reunaan ja alkoi keskustella, minkä
näytelmän valitsisimme. Molemmat tekstit olivat kurssilta
tuttuja, mutta silti haastavia ja jokseenkin epätavallisia.
Ensimmäinen oli yhtä absurdi kuin
Samuel Beckettin näytelmät: kymmenen mustaan pukeutunutta
kaveria kiipeili metalliputkistoissa ja lausui omituisuuksia kurkistaessaan
putkien suusta ulos – kukin vuorollaan eri paikkoihin siirryttyään.
Toinen draamateksti oli perinteisempi, mutta
sen kesto oli puolet pitempi, eli kaksi tuntia. Tässä näytelmässä
yhdeksän hengen seurue keskusteli pöydän ääressä,
kuten draamoissa yleensäkin, mutta, omituista kyllä, pöytä
oli pimeällä kadulla keskellä autotietä.
Päätimme valita tekstin sen perusteella,
mikä olisi helpointa toteuttaa. Mutta valinta ei ollut helppoa.
Ensimmäisessä näytelmässä suurimman haasteen
muodosti rekvisiitta ja lavastus: koulun kellarista löytyi kyllä
sopivan kokoisia metalliputken paloja, mutta miten saisimme kyhättyä
metallihökötyksen, jonka sisällä saattoi vapaasti
liikkua? Ja kuka valitsisi yhtenäisen puvustuksen kaikille? Myöskään
absurdien repliikkien muistaminen ei ollut helppoa, varsinkaan kun
nämä eivät liittyneet mihinkään. Toinen näytelmä
sen sijaan vaati näyttelemiseltä vielä enemmän,
jolloin harjoitteluaika, kaksi viikkoa, ei ollut aivan riittävä.
Toisaalta tämän rekvisiitta ei tuottaisi kovin suuria ongelmia,
varsinkin kun näytelmä voitaisiin järjestää
ulkona katuteatterin muodossa, ja sopivan kokoinen pöytä
meillä jo olikin, joskin yksi jalka oli poikki ja se pitäisi
korjata.
Silti kukaan ei ollut halukas roolijakoon tai
tekstin harjoitteluun, joten äänettömällä
päätöksellä päädyimme absurdiin metallikonstruktioon.
Valinnan jälkeen ihmiset poistuivat vähin
äänin paikalta.
Minä ja pari muuta oppilasta jäimme
paikalle, pettyneenä siihen, että väki kaikkosi. Ei
ollut hetkeäkään hukattavana, jos halusimme saada kurssin
suoritettua. Oli paljon asioita, joita piti miettiä: kuka tekisi
mainosjulisteet? Missä näytelmä pidettäisiin?
Kuinka usein kokoontuisimme? Ja missä ylipäänsä
harjoittelisimme? Roolijakokin jäi tekemättä…
Näitä asioita miettien menimme alas
kellariin. Irtonaisia metalliputkia lojui lattialla, ja pari kurssilaista
rupesi heti testaamaan niitä mennen putkien sisään
ja kurkkien toisesta päästä. He innostuivat leikistä
niin paljon, että unohtivat alkuperäisen tarkoituksen. Minä
pudistelin päätäni. Putket pitäisi hitsata yhteen,
mutta väki vain leikki. Mistä ylipäätään
saisimme hitsausvälineet ja kuka suunnittelisi putken kappaleista
kokonaisuuden kymmenelle hengelle?
Kuukausien työ oli valumassa hukkaan,
kun joutuisin seuraavana vuonna käymään vastaavan kurssin
uudestaan. Voivottelin, että opintotukikin lakkaisi pian, ja
joutuisin menemään töihin saadakseni rahat riittämään.
Tähän kurssikaverini vastasi putkesta, että nyt oli
astunut voimaan uusi laki, joka kielsi työn tekemisen opintojen
ohessa. Ylimääräisten tulojen ansaitseminen opiskeluaikana
katsottiin opintoja viivästyttäväksi asiaksi, joka
sen takia haluttiin lakisääteisesti estää.
Turhauduin entisestään.
Olin valmis heittäytymään yhtä välinpitämättömäksi
kuin muutkin.
Harmittelin opintojen viivästymistä,
kunnes muistin, että minähän olin jo valmistunut kolme
vuotta sitten. Minulla oli kaikki tarvittavat opintoviikot ja gradunkin
olin palauttanut jo aikoja sitten. Tutkintotodistuksessani luki, että
minulla oli maisterin oppiarvo!
Heitin draamatekstin lattialle. Poistuin paikalta
ja toivotin onnea näytelmälle. Ei minun tarvinnutkaan tätä
kurssia suorittaa.
