Unia. Raportteja yöstä 02.03.2003.



Edellinen

Seuraava

ArkistoAlkuun


Sotavangit

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa olin rykmentissä, jonka onnistui vangita joukoittain saksalaisia sotilaita.

Sotavankien järjestäydyttyä jonoon minä laskin heidän lukumääräänsä. Kypärät kimalsivat mustaa yötä vasten kävellessäni vankien vieritse.

Propagandapäällikkömme oli tehnyt hyvää työtä. Laskennan loppuvaiheessa etummaiset vangit olivat täysin kääntyneet puolellemme niin että olivat kiivaina lähdössä tappamaan jäljellä olevia Hitlerin joukkoja. Jouduimme toppuuttelemaan heitä, emmekä olisi onnistuneet, ellei joku olisi näyttänyt puuhun naulattua kasaa nauloja. Jokainen naula vastasi yhtä kaatunutta saksalaissotilasta. Naulat täyttivät puun rungon maasta ylöspäin parin metrin korkeudelle värjäten rungon hopeisen harmaaksi.
- Haluatteko vielä lisää nauloja puuhun? Saksalaiset olivat hiljaa. - Jos haluatte auttaa, meillä on teille parempikin tehtävä.

Rykmenttimme, yhdessä saksalaisten sotavankien kanssa, valmistautui maihinnousuun eräälle Tyynen Valtameren saarelle, joka oli edelleen vihollisen hallinnassa. Kun maihinnousualukset lähestyivät rannikkoa, eversti kertoi strategiasta:
- Saksalaisten lisäksi saarella on runsaasti alkuasukkaita, jotka vaihtavat puolta nähdessään meidän lähestyvän.

Sotalaivat alkoivat moukaroida rantaa tykkitulella. Olimme tarpeeksi lähellä nähdäksemme, kuinka vihollinen juoksi karkuun alkuasukkaita, jotka ajoivat heitä takaa viidakkoveitsillä. Suurin osa vihollisista pysyi kuitenkin asemissaan ja tulitti meitä kahlatessamme rantavedessä.

Vierustovereitani ja saksalaisia 'vapaaehtoisia' kaatui mereen, mutta vihollisella meni vielä huonommin – eräskin sotilas ampui seisoaltaan rannalla, kunnes kranaatti tai viidakkoveitsi pudotti hänen päänsä. Mies horjahti, mutta nousi uudelleen pystyyn hapuillen kohtaa, jossa hänen päänsä vielä hetki sitten oli. Päättömänä ruumis jatkoi tulittamista, kunnes tykin ammus räjäytti torson pusikkoon.

Luodit vinkuivat ympärillämme ja räjähdykset estivät näkyvyyden, kun rannalta juoksi toinenkin vihollinen, jolta samatenkin oli osa päästä irronnut. Vain leuat olivat jäljellä. Raivoissaan hän tarttui minua rinnuksista ja tivasi leuoillaan:
– Sinäkö ammuit minulta pään pois?
Samaa hän kysyi seuraaviltakin vastaantulijoilta.
– Sinäkö? Vai sinäkö!?
Iso nyrkki tuli takaa ja kopsautti hänet veteen.
– MINÄ!

Nostimme miehen pinnalle. Hän oli vihdoin levollinen. - Nyt tiedän kuka minut tappoi. Tämän sanottuaan mies heitti henkensä.

Vierustoverini otti vaikuttuneena kypärän päästään. - Nyt tiedän, että ihmisellä on sielu. Sielu ei levännyt ennen kuin tiesi miksi ruumis kuoli.