Sotavangit
Toisen maailmansodan loppuvaiheessa olin rykmentissä,
jonka onnistui vangita joukoittain saksalaisia sotilaita.
Sotavankien järjestäydyttyä
jonoon minä laskin heidän lukumääräänsä.
Kypärät kimalsivat mustaa yötä vasten kävellessäni
vankien vieritse.
Propagandapäällikkömme oli
tehnyt hyvää työtä. Laskennan loppuvaiheessa etummaiset
vangit olivat täysin kääntyneet puolellemme niin että
olivat kiivaina lähdössä tappamaan jäljellä
olevia Hitlerin joukkoja. Jouduimme toppuuttelemaan heitä, emmekä
olisi onnistuneet, ellei joku olisi näyttänyt puuhun naulattua
kasaa nauloja. Jokainen naula vastasi yhtä kaatunutta saksalaissotilasta.
Naulat täyttivät puun rungon maasta ylöspäin parin
metrin korkeudelle värjäten rungon hopeisen harmaaksi.
- Haluatteko vielä lisää nauloja puuhun? Saksalaiset
olivat hiljaa. - Jos haluatte auttaa, meillä on teille parempikin
tehtävä.
Rykmenttimme, yhdessä saksalaisten sotavankien
kanssa, valmistautui maihinnousuun eräälle Tyynen Valtameren
saarelle, joka oli edelleen vihollisen hallinnassa. Kun maihinnousualukset
lähestyivät rannikkoa, eversti kertoi strategiasta:
- Saksalaisten lisäksi saarella
on runsaasti alkuasukkaita, jotka vaihtavat puolta nähdessään
meidän lähestyvän.
Sotalaivat alkoivat moukaroida rantaa tykkitulella.
Olimme tarpeeksi lähellä nähdäksemme, kuinka vihollinen
juoksi karkuun alkuasukkaita, jotka ajoivat heitä takaa viidakkoveitsillä.
Suurin osa vihollisista pysyi kuitenkin asemissaan ja tulitti meitä
kahlatessamme rantavedessä.
Vierustovereitani ja saksalaisia 'vapaaehtoisia'
kaatui mereen, mutta vihollisella meni vielä huonommin – eräskin
sotilas ampui seisoaltaan rannalla, kunnes kranaatti tai viidakkoveitsi
pudotti hänen päänsä. Mies horjahti, mutta nousi
uudelleen pystyyn hapuillen kohtaa, jossa hänen päänsä
vielä hetki sitten oli. Päättömänä ruumis
jatkoi tulittamista, kunnes tykin ammus räjäytti torson
pusikkoon.
Luodit vinkuivat ympärillämme ja
räjähdykset estivät näkyvyyden, kun rannalta juoksi
toinenkin vihollinen, jolta samatenkin oli osa päästä
irronnut. Vain leuat olivat jäljellä. Raivoissaan hän
tarttui minua rinnuksista ja tivasi leuoillaan:
– Sinäkö ammuit minulta pään pois?
Samaa hän kysyi seuraaviltakin vastaantulijoilta.
– Sinäkö? Vai sinäkö!?
Iso nyrkki tuli takaa ja kopsautti hänet veteen.
– MINÄ!
Nostimme miehen pinnalle. Hän oli vihdoin
levollinen. - Nyt tiedän kuka minut tappoi. Tämän sanottuaan
mies heitti henkensä.
Vierustoverini otti vaikuttuneena kypärän
päästään. - Nyt tiedän, että ihmisellä
on sielu. Sielu ei levännyt ennen kuin tiesi miksi ruumis kuoli.
