Unia. Raportteja yöstä 11.01.2003.



Edellinen


Seuraava

ArkistoAlkuun


Pizza

Tilasin Sarin kanssa pizzaa. Seisoimme tiskin luona ja luimme menua. Sari halusi Margheritan ja minä päätin ottaa Quattro Stagionen.

Olimme kummatkin väsyneitä, joten emme reagoineet virheeseen, joka tapahtui tilausta tehdessä. Jostain syystä myyjä sai käsityksen, että halusimme syödä viisi pizzaa kummatkin.

– Siis kymmenen pizzaa – ja maksu etukäteen? Sari ei kuullut kysymystä tai oli hajamielinen vastatessaan "Kyllä". Minä tajusin mitä oli tapahtumassa, mutta en jaksanut korjata virhettä.

– Siis kymmenen ja käteisellä, myyjä toisti. – Se tekee yhteensä 450 markkaa.

Sari kaivoi kukkaroaan esille. – Mitä! 450 markkaa!
– Aivan. Te tilasitte kymmenen pizzaa.
– Eikä.
– Kyllä. Nyt on liian myöhäistä perua. Pizzoja paistetaan jo.

Vastahakoisesti Sari maksoi laskun. Istuimme pöytään odottamaan.

Sari mökötti eikä sanonut mitään. Olimme niin nälkäisiä, ettemme jaksaneet ruveta kinastelemaan laskusta.

Mielialamme koheni, kun tarjoilija toi pizzalautaset eteemme. Annokset näyttivät herkullisilta ja ahmimme ruoan parempiin suihin. Quattro Stagione oli hyvää, eikä sen syönnissä kestänyt kauan. Jäin odottamaan seuraavaa annosta.

Hetken kuluttua tarjoilija toi seuraavat pizzat. Söimme ja aloimme olla paremmalla tuulella. Kysyin Sarilta, mitä mieltä hän oli sapuskasta. – Hyvää Margheritaa. Mutta miksi nämä pizzat ovat niin pieniä? Itsekin olin huomaavinani, että annokseni oli pienempi kuin ensimmäinen, joka sekään ei ollut kovin iso. Pian tarjoilija toi kolmannet pizzat, ja näin jo matkan päästä, että ne olivat aivan naurettavan pieniä. Korkeintaan kymmenen senttiä halkaisijaltaan pienellä lautasella.

Minulla ei ole tapana hermostua, mutta nyt turhauduin siinä määrin etten pysynyt rauhallisena. Pizzeriahan yritti vetää meitä nenästä. Ensiksi meidät huijattiin ostamaan kymmenen pizzaa, ja nyt meille tarjottiin liian pieniä annoksia. Kyseessä oli siis kaksinkertainen huijaus, minkä seurauksena maksoimme tyhjästä moninkertaisen hinnan.

– Kuulepas tarjoilija, sanoin. Me tilasimme kymmenen pizzaa. Me myös haluamme kymmenen pizzaa.
– Mitä tarkoitat? Tarjoilija esitti tyhmää.
– Nämä annokset ovat liian pieniä. Meitä ei noin vain huijata.

Tarjoilija istui tuolille. Hän oli viiksekäs italialainen, jolla oli valkoinen esiliina yllään. Italiaano tuijotti eteensä, muttei sanonut mitään. Hänen oli vaikea puolustautua, koska tiesi minun olevan oikeassa.

– OK, jatkoin. – Ymmärrän, että yritätte säästää raaka-aineissa tarjotessanne meille pienempiä annoksia. Mutta me maksoimme kokonaisista pizzoista. Ja jos kerran olemme maksaneet täyden hinnan, vaadimme myös saada täysikokoiset annokset. Kysymys on periaatteesta.

Tarjoilija nousi ylös ja oli lähdössä keittiöön. Minä tartuin häntä hihasta, ja hän istui takaisin tuolille. Madalsin ääntäni: – Jos totta puhutaan, niin te tiedätte ja minä tiedän, ettemme millään jaksa syödä kymmentä kokonaista pizzaa. Italialainen nyökkäsi. – Joten eikö olisi parasta, että me syömme vielä nämä pizzat mutta emme enempää. Ja sen jälkeen saamme rahat takaisin. Vai mitä? Tarjoilija empi.
– Näin te säästätte raaka-aineissa, ja me säästämme rahamme. Eli kaikki ovat tyytyväisiä. Tarjoilija mietti hetken ja nyökkäsi suostumuksensa.

Tyytyväisinä söimme pizzat loppuun. Joimme vettä ja pyyhimme suupielemme. Kävelimme tiskille. Myyjä laski rahat ja antoi ne Sarille. Astuimme ulos kadulle. Tien toisella puolella kasvoi mäntyjä. Ulkona paistoi aurinko.