Konsertti
Saatoin Sarin bussiasemalle. Minä jäin
kaupungille, koska olin menossa konserttiin. Englantilainen trip-hop-yhtye
Portishead esiintyisi Tennispalatsissa kello seitsemän.
Sarin bussin lähdettyä kävelin
rautatieasemalla päin. Koska konserttiin oli pari tuntia aikaa,
otin ensimmäisen vastaantulevan bussin ja lähdin Itä-Helsinkiin,
koska en ollut liikkunut siellä kovin paljon. Tiesin, että
Itä-Helsingissä asui köyhää väkeä,
ja halusin tutustua tuohon alueeseen paremmin.
Bussin ikkunasta katsoin ohitse kulkevia maisemia,
jalkapallokenttiä ja likaisia tienvarsia.
Jäin pois asuntoalueella, keskellä
ruskeita tiilitaloja, joiden pihamailla ei kasvanut nurmikkoa. Pölyistä
soraa oli joka puolella. Lapset leikkivät muovisilla autoilla
itse keksityillä säännöillä. Laihoja työläismiehiä
kulki ohi tupakka suupielessä.
Kävelin vähän matkaa, ja poikkesin
taloon, jonka ovi oli auki. Perheen äiti tiskasi astioita keittiössä.
Lastenhuone oli täynnä leluja. Oli vaikeaa olla astumatta
niiden päälle. Hyllyillä oli rihkamaa, jota voi ostaa
divareista ja kirpputoreilta. Poistuin talosta kenenkään
huomaamatta.
Ilma oli vieläkin aurinkoinen. Keltaisessa
valossa ympäristö näytti siedettävältä.
Bussipysäkillä työtön mies liftasi kyytiä
kaupunkiin. Pakettiauto pysähtyi, kuljettaja avasi oven ja vinkkasi
kyytiin. Minä menin samalla kyydillä takaisin keskustaan.
Jäin pois bussiasemalla. Oli hyvä
olla taas ihmisten ilmoilla. Kävellessäni Tennispalatsia
kohti mietin, ettei elokuvateatteri ollut kovin tavallinen paikka
konsertille, mutta ehkä tuollaisen paikan valintaan oli syynsä.
Joka tapauksessa muitakin ihmisiä käveli samaan suuntaan
ja Portisheadin mainokset koristivat sisääntuloaulaa.
Sain hyvät paikat melko keskeltä.
Konsetti oli lähes loppuunmyyty. Yhtye esiintyi korokkeella,
joka oli asennettu valkokankaan eteen. Olin yllättynyt huomatessani,
että kokoonpanossa oli lähes kymmenen ihmistä, joista
puolet keski-ikäisiä naisia. Heillä oli hameet päällä,
tätimäiset meikit ja permanetatut hiukset. Lisäksi
yhtyeessä soitti pari nuorempaa naista sekä kolme miestä.
Miehet näyttivät tavallisilta englantilaisilta sälleiltä.
Nuoremmat naiset eivät olleet pahemman näköisiä.
Lavalla oli yksi syntetisaattori. Loput soittimet
olivat itsetehtyjä ja amatöörimäisiä, kyhätty
kokoon pahvista ja vanhoista instrumentin osasista. Soittimet olivat
haalistuneen värisiä ja niiden tuottama ääni ei
muistuttanut totunnaisia säveliä, joskin niitä soitettiin
lähinnä improvisoiden. Sämplerikin oli kotitekoinen
– vinyylisiä jazzlevyjä pyöräytettiin sisään
ja ulos paperipakkauksistaan siten että muuten melko kolkkoa
musiikkia säesti 40-luvun viihdejazz-pätkät. Sämpläyksessä
ei tuntunut olevan mitään ennalta suunniteltua kuviota,
mutta kuin ihmeen kaupalla esiin vedetyt trumpetti- ja saksofoniosuudet
sopivat muuhun musiikkiin niin ettei kokonaisuus muodostunut kakofoniseksi.
En ollut pitkään aikaan seurannut Portisheadin uraa, joten
olin yllättynyt heidän valitsemastaan uudesta suunnasta.
En tunnistanut uusia kappaleita, mutta pidin musiikin tunnelmasta.
Huomasin pian, että musiikki itse asiassa
oli vuorovaikutteista. Osa yleisöstä lauloi mukana, ja heidän
valitsemansa sanat ohjasivat yhtyeen sävelkulkua eteenpäin
ilman ennalta määrättyä muotoa. Valkokangas yhtyeen
takana heijasti nopein leikkauksin kaupunkikollaasia, jolloin yhtye
kylpi välillä harmaassa, välillä punaisessa, ja
välillä vihreässä ja krominvärisessä
valossa. Vaikutelma oli keinotekoinen ja urbaani, ja ihailin yhtyeen
kykyä luoda omaperäistä taidetta.
Konsertin lopussa Portisheadin väki kiitti
yleisöä kiipeämällä sen sekaan ja kätellen
ja halaten kuulijoitaan. Onnistuin väistämään
yhtyeen keski-ikäiset naiset, jotka olisivat tulleet minunkin
kimppuuni, ellen olisi näyttänyt torjuvaa ilmettä.
Hymyillen he menivät kättelemään seuraavia katsojia
poistuessaan salista. Olisin kyllä mielelläni kätellyt
bändin nuorempia naisjäseniä, mutta he olivat jo poistumassa.
Yleisö kuitenkin seurasi mukana, ja minä liityin seuraan,
vaikken tiennyt, minne väki oli menossa.
Portishead kulki puiston halki mutta pysähtyi,
kun osa jäsenistä halusi käydä kyykkypissalla.
He eivät olleet kovinkaan häveliäisiä vaan kyykistelivät
pensasaidan vieressä sukkahousut nilkoissa. Oli kesäyö,
joten pimeys ei peittänyt näkyvyyttä. Osa bändiä
seuraavasta väkijoukosta korkkasi votkapullojaan, ja Portisheadillekin
näkyi maistuvan hyvin.
Kävelin pääjoukon tuntumassa,
joka nyt mutkitteli keskellä asfalttista katua edeten keskustasta
länteen. Moni oli jo jättäytynyt pois porukasta, ja
väen harvetessa hivuttauduin lähemmäksi englantilaisia.
Ajattelin että voisi olla hauskaa hieman flirttailla noiden parikymppisten
naisjäsenien kanssa. Ajatuksissani iskin silmää, ja
tietenkin tummatukkainen englantilaistyttö huomasi eleeni. -
Voi helkutti, sanoin ääneen hänen tuppautuessa seuraani
ja kysellen kuka olin ja miksi olin tullut katsomaan heitä. Vastasin
melko yliolkaisesti kysymyksiin, mutta silti hän sai aihetta
huudahtaa: - Oletko sinä minun parisieluni!?
Olin lukenut parisieluista ja nyt yritin muistella
mitä se tarkoitti. Sillä kai viitattiin sellaiseen ajatusten
ykseyteen, että saattoi heti tietää, mitä toinen
mietti ennen kuin toinen edes sanoi mitään. Sellaista en
tietenkään ollut koskaan kokenut, eikä tämäkään
tapaus vaikuttanut siltä. Minä en osannut mitenkään
aavistaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi, eikä minulla ollut
käsitystäkään siitä mitä toisen päässä
liikkui. - En usko että olen parisielusi, sanoin.
Seurue lähestyi taloa, joka oli jollain
tavalla tuttu Portisheadin jäsenille, koska he tiesivät
mitä oli missäkin esittellessään paikkoja ihmisille.
Englantilaistyttö oli edelleen minun seurassani ja hän näytti
minulle erilaisia taide-esineitä, joita oli itse tehnyt. Nämä
olivat halpoja ratkaisuiltaan mutta silti melko omaperäisiä.
Esimerkiksi seinällä roikkui käsipeili, johon oli liimattu
erivärisiä paperinpaloja siten että peilin pinnalla
oli ikään kuin kumpuilevia mäkiä heijastavaa taustaa
vasten. Seinät, ovet ja hyllyt olivat täynnä näitä
pieniä taide-esineitä: pahvisia kynttilöitä, metallista
väännettyjä ristikoita, eri materiaaleista sommiteltuja
abstrakteja muotokuvia, ja niin edelleen. Ymmärsin, että
nämä ihmiset olivat läpikotaisin taiteellisia, muuttaen
kaiken ympärillään olevan uudenlaiseksi ja erilaiseksi,
mutta minua häiritsi paikan epäsiisteys ja ihmisten sekavuus.
En viipynyt huoneistossa pitkään, vaan kiitin seurasta.
- Oli mukavaa saada hieman tutustua maailmaasi.
Emme varmaan enää tapaa, mutta kiitos tästä kokemuksesta.
Tyttö ei ollut pahoillaan, vaan näytti
iloiselta, koska näytti tietävän mistä puhuin.
Kävellessäni takaisin keskustaan
päin mietin, olinko ehkä sittenkin tavannut parisieluni.
