Pohjois-Korea
Kävellessäni harmaita katuja pitkin älysin, etten ollut
muistanut ilmoittaa sukulaisille lähteneeni työmatkalle Pohjois-Koreaan.
Matka oli tullut yllättäen nopealla varoitusajalla ilman että
olin ehtinyt juurikaan ajatella koko asiaa. Ilmeni, että käynti
Pjongjangissa oli tarpeellinen, ja ennen kuin huomasinkaan, olin lentokoneessa
mukanani tarvittavat matkustusasiakirjat ja paperit.
Nyt astelin paikalliseen ravintolaan ohittaen maaseudulta tulleita työläisiä
ruskeanharmaissa vaatteissaan. He olivat tulleet töistä kaupunkiin
tarkoituksenaan syödä tavallista paremmin. Työläiset
kansoittivat tuolit ja pöydät ja keskustelivat keskenään
hyvässä tunnelmassa mutta osittain huolestuneen näköisenä.
Vaikutti siltä, että yksi seurueesta ei ollut saapunut paikalle.
Syy ei ollut selvä, mutta nähtävästi kaikki tunsivat
toisensa hyvin, jolloin ymmärsin, että vaikka ajat eivät
aina olleet helppoja, ja tunnelma osittain kuin 50 vuotta sitten, ihmisten
kesken oli solidaarisuutta ja keskinäistä huolenpitoa.
Ei ehkä ollut välttämätöntä kertoa työmatkasta
juuri nyt. Ehtisin lähettämään viestin myöhemminkin.
Samalla etsiessäni sopivaa istumapaikkaa huomasin että tyhjiin
pöytiin oli jätetty lähes koskemattomia annoksia. Ne
näyttivät houkuttelevilta ja oli niin kova nälkä,
etten voinut vastustaa pieniä makupaloja: nuudeleita, äyriäisiä,
mykyjä, uppopaistettuja rapuja.
Perheeni oli mukana. Hekin ottivat maistiaisia pöydistä.
Miksiköhän näitä ei ole korjattu pois?
kysyin.
Ehkä ne on tarkoituksella jätetty pöytiin.
Ilmiselvästi. Mutta miksi?
Mietimme eri vaihtoehtoja, ja kävi mielessä että ehkä
ruoat oli jätetty rottia varten. Ehkä annoksiin oli kätketty
myrkkyä, jotta tuhoeläimet saataisiin pidettyä kurissa.
Nopeasti hylkäsimme kuitenkin tämän ajatuksen. Varmasti
olisimme maistaneet myrkyn. Sitä paitsi kuolleita rottia ei näkynyt
missään. Todennäköisempää oli se, että
ravintolan väki ei halunnut heittää jäljelle jäänyttä
ruokaa pois. Oli yleisesti tiedossa, että maassa ei kaikilla ollut
riittävästi ravintoa, joten ehkä he eivät halunneet
heittää tähteitä aivan heti roskiin.
Joka tapauksessa tilasimme omat annoksemme. Illallisen päätyttyä,
kun maksoimme laskua, ravintolan pitäjä vinkkasi, että
meidän kannattaisi vielä istua pöytään. Samalla
hän antoi meille lasit vettä. Näin meillä oli jotain
tekemistä, kun valtion tarkistaja astui sisään katsastamaan
paikkoja. Oli parempi että istuimme aloillamme ja siemailimme vettä
kuin että olisimme kävelleet häntä vastaan. Vaikka
ei ollutkaan erityistä syytä olla varuillaan olimme
maassa laillisesti tarkastaja saattaisi kysyä asioita, joihin
ei äkkiseltään olisi helppo vastata. Siten istuskelu
pöydässä oli kaikin puolin järkevää.
Tarkistaja oli pieni mies, hädin tuskin 1,5 metriä pitkä.
Hänellä oli oma avain, joten hän otti kaapista oman riisikuppinsa
ja syömäpuikot, epäilemättä tarkoituksenaan
nauttia illallista tarkastuskäynnin yhteydessä. Hän tiesi
oman asemansa, ja tämä näkyi hänen olemuksestaan.
Oli selvää, että jos hän kysyi jotain, oli syytä
vastata yhteistyöhaluisesti, ei teeskennellen tai liioitellusti
vaan luonnollisesti. Kuitenkin ihmiset tunsivat tarkastajan. Tunnelma
jäykistyi ilmiselvästi hänen kävellessään
ohi. Katse kohdistui myös meidän suuntaan. Mutta tarkistaja
lähinnä vain hymyili kysyessään pidimmekö ruoasta.
Seuraavana päivänä oli järjestetty retki luonnonpuistoon.
Metsäpolkua reunustivat jylhät kalliot ja koskematon luonto.
Täällä saattoi nähdä kasveja ja eläimiä,
jotka olivat muualta jo lähes kadonneet. Kauniista maisemista huolimatta
alueella ei ollut turisteja. Tänne eivät saaneet tulla edes
paikalliset asukkaat. Puisto oli varattu valtion käyttöön,
mikä tarkoitti sitä että metsään pääsi
vain poikkeusluvalla, ellei ollut tarpeeksi korkeassa asemassa. Selvästikin
polku oli rakennettu suurella rahalla. Jyrkimmissä rinteissä
oli portaat. Kapeimmissa kohdissa oli kaiteet. Kaikkialta saattoi nähdä
uskomattoman kauniita luonnon näkymiä. Tämä oli
kuin paratiisi. Silti tiesin, että luonnon kauneutta piti yllä
järjestelmä, joka lopulta häviäisi. Ja puisto sen
mukana.