Unia. Raportteja yöstä 02.09.2018.

Edellinen

Seuraava

Arkisto  | Alkuun


Pohjois-Korea

Kävellessäni harmaita katuja pitkin älysin, etten ollut muistanut ilmoittaa sukulaisille lähteneeni työmatkalle Pohjois-Koreaan. Matka oli tullut yllättäen nopealla varoitusajalla ilman että olin ehtinyt juurikaan ajatella koko asiaa. Ilmeni, että käynti Pjongjangissa oli tarpeellinen, ja ennen kuin huomasinkaan, olin lentokoneessa mukanani tarvittavat matkustusasiakirjat ja paperit.

Nyt astelin paikalliseen ravintolaan ohittaen maaseudulta tulleita työläisiä ruskeanharmaissa vaatteissaan. He olivat tulleet töistä kaupunkiin tarkoituksenaan syödä tavallista paremmin. Työläiset kansoittivat tuolit ja pöydät ja keskustelivat keskenään hyvässä tunnelmassa mutta osittain huolestuneen näköisenä. Vaikutti siltä, että yksi seurueesta ei ollut saapunut paikalle. Syy ei ollut selvä, mutta nähtävästi kaikki tunsivat toisensa hyvin, jolloin ymmärsin, että vaikka ajat eivät aina olleet helppoja, ja tunnelma osittain kuin 50 vuotta sitten, ihmisten kesken oli solidaarisuutta ja keskinäistä huolenpitoa.

Ei ehkä ollut välttämätöntä kertoa työmatkasta juuri nyt. Ehtisin lähettämään viestin myöhemminkin. Samalla etsiessäni sopivaa istumapaikkaa huomasin että tyhjiin pöytiin oli jätetty lähes koskemattomia annoksia. Ne näyttivät houkuttelevilta ja oli niin kova nälkä, etten voinut vastustaa pieniä makupaloja: nuudeleita, äyriäisiä, mykyjä, uppopaistettuja rapuja.

Perheeni oli mukana. Hekin ottivat maistiaisia pöydistä.

“Miksiköhän näitä ei ole korjattu pois?” kysyin.
“Ehkä ne on tarkoituksella jätetty pöytiin.”
“Ilmiselvästi. Mutta miksi?”

Mietimme eri vaihtoehtoja, ja kävi mielessä että ehkä ruoat oli jätetty rottia varten. Ehkä annoksiin oli kätketty myrkkyä, jotta tuhoeläimet saataisiin pidettyä kurissa. Nopeasti hylkäsimme kuitenkin tämän ajatuksen. Varmasti olisimme maistaneet myrkyn. Sitä paitsi kuolleita rottia ei näkynyt missään. Todennäköisempää oli se, että ravintolan väki ei halunnut heittää jäljelle jäänyttä ruokaa pois. Oli yleisesti tiedossa, että maassa ei kaikilla ollut riittävästi ravintoa, joten ehkä he eivät halunneet heittää tähteitä aivan heti roskiin.

Joka tapauksessa tilasimme omat annoksemme. Illallisen päätyttyä, kun maksoimme laskua, ravintolan pitäjä vinkkasi, että meidän kannattaisi vielä istua pöytään. Samalla hän antoi meille lasit vettä. Näin meillä oli jotain tekemistä, kun valtion tarkistaja astui sisään katsastamaan paikkoja. Oli parempi että istuimme aloillamme ja siemailimme vettä kuin että olisimme kävelleet häntä vastaan. Vaikka ei ollutkaan erityistä syytä olla varuillaan – olimme maassa laillisesti – tarkastaja saattaisi kysyä asioita, joihin ei äkkiseltään olisi helppo vastata. Siten istuskelu pöydässä oli kaikin puolin järkevää.

Tarkistaja oli pieni mies, hädin tuskin 1,5 metriä pitkä. Hänellä oli oma avain, joten hän otti kaapista oman riisikuppinsa ja syömäpuikot, epäilemättä tarkoituksenaan nauttia illallista tarkastuskäynnin yhteydessä. Hän tiesi oman asemansa, ja tämä näkyi hänen olemuksestaan. Oli selvää, että jos hän kysyi jotain, oli syytä vastata yhteistyöhaluisesti, ei teeskennellen tai liioitellusti vaan luonnollisesti. Kuitenkin ihmiset tunsivat tarkastajan. Tunnelma jäykistyi ilmiselvästi hänen kävellessään ohi. Katse kohdistui myös meidän suuntaan. Mutta tarkistaja lähinnä vain hymyili kysyessään pidimmekö ruoasta.

Seuraavana päivänä oli järjestetty retki luonnonpuistoon. Metsäpolkua reunustivat jylhät kalliot ja koskematon luonto. Täällä saattoi nähdä kasveja ja eläimiä, jotka olivat muualta jo lähes kadonneet. Kauniista maisemista huolimatta alueella ei ollut turisteja. Tänne eivät saaneet tulla edes paikalliset asukkaat. Puisto oli varattu valtion käyttöön, mikä tarkoitti sitä että metsään pääsi vain poikkeusluvalla, ellei ollut tarpeeksi korkeassa asemassa. Selvästikin polku oli rakennettu suurella rahalla. Jyrkimmissä rinteissä oli portaat. Kapeimmissa kohdissa oli kaiteet. Kaikkialta saattoi nähdä uskomattoman kauniita luonnon näkymiä. Tämä oli kuin paratiisi. Silti tiesin, että luonnon kauneutta piti yllä järjestelmä, joka lopulta häviäisi. Ja puisto sen mukana.