Vesistön maisemointi
Käydessäni vanhassa uimapaikassa merestä padotulla makeanveden altaalla – jota kutsuimme Makitsuksi – huomasin että rantakaistaleesta oli tullut erityisen suosittu. Aiemmin Makitsun kalliorannat olivat melkein tyhjiä. Saattoi mennä uimaan kaikessa rauhassa ilman että juuri kukaan oli näkemässä, mutta nyt ei meinannut löytää paikkaa, johon olisi mahtunut istumaan. Rannat eri kallioilla poukamien välissä olivat täynnä väkeä – ei pelkästään paikallisia asukkaita vaan myös turisteja Euroopasta ja Aasiasta saakka.
Asetuin kallioiseen paikkaan, joka oli minulle tuttuakin tutumpi lapsuudestani. Täällä minulla oli ollut tapana sukellella veteen kaislojen vierestä tasanteelta, joka oli polviin asti veden alla. Nyt veden pinnalla kellui muovia ja pakkausjätettä, jota vieressä istuva korealaisseurue heitti veteen ottaessaan upouusia äänentoistolaitteita esiin kaupan pakkauksesta.
"Hei, ette te voi noin vain roskata luontoa", sanoin.
Korealaiset vaikuttivat yllättyneeltä. He eivät tienneet mitä sanoa, aivan kuin roskien talteen ottaminen ja pois vieminen olisi aivan uusi asia. He katsoivat ympärilleen, ehkä etsien roskakoria, mutta kun sellaista ei näkynyt, he jatkoivat toimiaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yksi heistä sytytti tupakan.
Minulla oli uimahousut jalassa, joten menin veteen ja keräsin niin paljon muovia kuin saatoin tuoda mukanani. Roskaa oli kuitenkin niin paljon ettei yksi ihminen pystynyt kaikkea kerralla siivoamaan.
"Katsokaa nyt tätä sotkua", sanoin. "Ei saa liata ympäristöä."
En tiedä ymmärsivätkö he minua, mutta ainakin he katsoivat minua epäluuloisesti. Ehkä he ajattelivat, että moderniin elämäntapaan kuului kulutustavaroiden ostaminen ja siinä sivussa roskaaminen. Tai vähintäänkin niin että roskien kerääminen kuului muille.
En jäänyt kinastelemaan vaan vein roskat kauempana sijaitsevaan jätekatokseen. Sen jälkeen kävin katsomassa toista kalliota, jonka rannalla olin myöskin viettänyt paljon aikaa nuoruudessani. Rantaviiva oli melkein samanlainen kuin ennenkin, mutta takanani oleva metsä oli hakattu pois ja tilalle oli tullut valtava ostoskeskus. Se oli monikerroksinen ja sisälsi kauppoja, ravintoloita, kahviloita, elokuvateattereita ja parkkihalleja. Osa tiloista sijaitsi maan alla. Lisäksi rakennettu alue ulottui kallioiden päälle niin että iso osa luonnon muovaamasta maisemasta oli korvattu betonilla ja teräksellä.
Ihmetyksekseni myös järven pintaa oltiin päällystämässä. Ennen makean veden alue ulottui lähes silmänkantamattomiin mutta nyt koko matka lähimpään saareen oli peitetty puisella parketilla. Parketti oli tummaa puuta, sileäksi hiottu ja siistitti lakattu. Kieltämättä se oli ylellisen näköinen, mutta se esti mahdollisuuden uida tai liikkua veneellä, purjehtimisesta puhumattakaan.
Ilmeisesti ideana oli korvata alkeelliset, luonnontilaiset alueet ihmisen muovaamilla maisemilla. Parketoidulla järvellä voisi kävellä ilman että tarvitsisi kastella jalkoja tai pelätä putoavansa veteen. Kysymyksessä oli sekä turvallisuuteen että mukavuuteen liittyviä seikkoja. Oletettiin että ihmiset halusivat rakennettuja ympäristöjä, joten sen mukaan toimittiin.
Noin sadan neliömetrin alue oli edelleen luonnollisessa tilassa. Minulla oli edelleen uimahousut jalassa, joten astelin veteen, uin ja sukeltelin niin pitkään kuin halusin, nyt kun siihen vielä oli mahdollisuus. Piti tietenkin olla varovainen ettei törmännyt parketin reunaan, mutta muuten uinti sujui kuten ennenkin. Kun olin uinut tarpeeksi, nousin parketille ja kuivasin itseni pyyhkeeseen.