Unia. Raportteja yöstä 03.09.2017.

Edellinen

Arkisto  | Alkuun


Teemalounas

Kävellessäni näpräsin älypuhelintani niin keskittyneesti että jäin jälkeen työkaveristani, joka oli katoamassa mutkan taakse. En olisi kohta enää nähnyt häntä ellen olisi hypännyt ilmaan ja lentänyt nopeasti ilman halki noin sata metriä. Ystäväni sattui juuri silloin katsomaan minuun päin ja hämmästyi tavattomasti nähdessään minut ilmassa viiden metrin korkeudessa. Leijuin hetken hänen lähettyvillään innoissani lentämisen vapaudesta, ikään kuin esitelläkseni tätäkin liikkumismahdollisuutta, kunnes laskeuduin takaisin kävelytielle.

Tavallisesti noudatin tietynlaista varovaisuutta lentämisen suhteen. Tiesin että kaikki eivät pitäneet sitä mahdollisena. Tällä kertaa olin kuitenkin arvellut että ystäväni ymmärtäisi kyllä.

Huomasin nopeasti tehneeni virheen. Ystäväni oli silminnähden järkyttynyt. Hän katsoi minua pelonsekaisin silmin eikä tiennyt mitä sanoa. Hän muuttui kasvoiltaan punaiseksi ja näytti siltä kuin kävisi sisäistä kamppailua pitääkseen maailmankuvansa ehyenä. Tuttuun ja turvalliseen fyysiseen maailmaan ei kuulunut luonnonlakien taipuminen ajatuksen voimaan – ihmisen lentäminen tahtonsa varassa – ja jos luonnonlakeihin ei voinut luottaa, mihin sitten?

"Kaikki hyvin, minä se vain tässä olen", yritin rauhoitella ystävääni.

Lentämisen myötä tiesin olevamme unen todellisuudessa, jolloin mitä tahansa, mitä saattaisi ajatella, voisi toteutua tai ainakin unen kulkua pystyi jossain määrin ohjailemaan. Tämä vaati tahtoa, keskittymistä ja harjoittelua. Toisaalta muistin lukeneeni, että hengen maailmassa useimmat olivat niin tottuneita maallisiin tapoihinsa, että monissa tapauksissa oli sovittu, että liikuttaisiin vain totunnaisia tapoja käyttäen, jotta ei aiheutettaisi turhaa hämmennystä niille, jotka eivät olleet siihen valmiita. Tästä varmaan oli nytkin kysymys, joten tunsin tehneeni väärin rikkoessani painovoiman näennäiset rajoitteet, vaikka ymmärsinkin että periaatteessa fyysinen maailmakin oli pelkkä illuusio: molekyylit ja atomit olivat käytännössä tyhjää täynnä, tullen havaittavaksi tietyllä spektrin taajuudella vain silloin kun niihin kiinnitti huomion, jolloin muussa tapauksessa atomin ytimen muodostavat kvantit pysyivät pelkästään toteutumattomana potentiaalina, mikä tarkoitti sitä että se mihin valitsi keskittyvänsä – käytännössä ajatuksen voima – voisi ainakin teoriassa ilmaantua myös fyysisessä todellisuudessa...

Näitä ajatellessani huomasin, että normaali väri palasi ystäväni kasvoille, kun hän muisti hengittää välillä. Juttelimme niitä näitä, ikäänkuin mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunut, ja jatkoimme matkaamme lounasravintolaan päin.

Ravintolassa oli viikottain vaihtuva teema. Tavanomaisten annosten lisäksi tarjolla oli erikoisempia ruokavaihtoehtoja, jolloin vuoroviikoin saattoi syödä aasialaisia, afrikkalaisia tai jonkin muun teeman mukaisia ruokalajeja. Tällä kertaa buffet-pöydässä oli välimerellisiä kaloja: rauskua, punanapsijaa, meriahventa ja jotain piikikästä kalaa, joka oli kuuleman mukaan oikein hyvää mutta myrkyllistä, ellei sitä ollut käsitelty oikein. Tarjolla oli muitakin erikoisuuksia, jotka olivat arvokkaita harvinaisuutensa takia. Kauriin lihaa Puolasta, majavaa Ranskasta ja juustoja pienistä vuoristokylistä Espanjan rajalta.

Ihmettelin esineistöä ja symboleja noutopöydän vieressä: metallisia kotkia seipäiden päässä, koppalakkeja, mitaleita ja vaakunoita. Vielä enemmän kummastelin, kun huomasin että osa ruokailijoista oli pukeutunut harmaisiin Saksan uniformuihin 1940-luvun tyyliin.

"Mikäs teema täällä tällä kertaa on?" kysyin.
"Natsien juhlaillallinen", kaverini vastasi.

En ollut varma, oliko tuon kaltainen teema sopiva lounasravintolaan, jossa kävi väkeä monista eri maista, etnisistä ryhmistä ja vähemmistöistä – monet näistähän olivat aikanaan saaneet kärsiä natsien julmuuksista. Joka tapauksessa täytyy sanoa, että ruoka oli hyvää.