Filmifestivaali
Kaupungissa oli filmifestivaali. Päätin käydä katsomassa ainakin yhden elokuvan, mahdollisesti useammankin, kunhan olin tutustunut tarjontaan paremmin. Työkaverini tuli mukaan. Hänkin oli kiinnostunut elokuvista.
Kun saavuimme paikalle, väkeä tungeksi aulassa ja ihmiset kiirehtivät paikoilleen. Festivaalin tärkeimmäksi mainostettu elokuva oli juuri alkamassa. Mekin istuimme tuoleille napattuamme esittelylehtisen hyllystä.
Valot himmennettiin, mutta ei ollut niin pimeää, etten olisi pystynyt selaamaan esitettä. Elokuvia oli runsaasti: draamaa, trillereitä, komediaa ja dokumentteja. Yritin löytää mainintoja elokuvien alkuperämaista, mutta läheskään kaikkien kohdalla ei ollut mainittu kuin elokuvan nimi ja lyhyt kuvaus sisällöstä. Onneksi useimpien kohdalle oli laitettu kriitikkojen arviot, mikä helpotti valintaa. Itseäni luonnollisesti kiinnosti elokuvat, jotka olivat saaneet eniten pisteitä.
"Nämä kolme elokuvaa ovat saaneet 99%", sanoin kaverilleni.
"Mitkä elokuvat?"
"Tässä on yksi moderni länkkäri, näköjään tuo toinen on vietnamilainen romanttinen komedia ja kolmannesta en ole aivan varma."
"Näyttää dokumenttielokuvalta."
"Ei kai se haittaa."
"En pidä dokumenteista", kaverini vastasi.
Olin aikeissa kehua miten hyviä useimmat uudet dokumenttielokuvat olivat – huolella tuotettuja, kerronnallisesti kiinnostavia ja usein melkein yhtä hyvin dramatisoituja kuin mitkä tahansa keksityt tarinat – kun edessämme istuva nainen kääntyi meihin päin ja sanoi toruvasti “Sssh”.
Näköjään elokuva oli jo alkanut. Valkokankaalla näkyi rantahiekkaa, vihreitä puistoja, turkoosin sininen meri. Seuraavaksi näytettiin hotelleja, roskaläjiä, betonisia lähiöitä, pilattua ympäristöä, köyhiä ihmisiä vailla työtä. Ote oli kriittinen, joskin maalaileva ja taiteellinen. Osa kuvastosta oli tahallisen erikoista, melkein avant gardea, leikitellen kummallisuuksilla joista ei välttämättä nähnyt mistä oli kyse, ellei kamera zoomannut kauemmaksi johonkin tutumpaan kohteeseen.
En voinut olla lukematta mitä elokuvasta sanottiin. Kyseessä oli italialaisen ohjaajakaksikon suurtyö Mallorcan turismista. Elokuva oli dokumentaarinen mutta yhdisteli erilaisia tyylejä tuodessaan esille matkailumainosten kiiltokuvan ja sen taakse kätkeytyvän todellisuuden.
Yli puolet lehtisestä käsitteli aihetta. Kunnianhimoinen hanke oli paisunut lähes yhdeksäntuntiseksi. Silti elokuvalevitykseen oli tiivistetty puolentoista tunnin kooste. Kriitikoitten mukaan tämäkin tiivistelmä pitäisi nähdä omana kokonaisuutenaan. Puolentoista tunnin taakse kätkeytyi ainoastaan pieni osa projektista, mutta elokuva olisi ymmärrettävä myös ilman laajempaa ymmärrystä sitä ympäröivästä taustasta.
Lopetin lukemisen siihen. Vaikka ehdin silmäillä vasta paria sivua, tiesin nyt jo liikaa. Oli mahdotonta enää arvioida elokuvaa sellaisena kuin se avautui valkokankaalla. Taustatieto väistämättä ohjasi ymmärrystä. Oikeastaan ilman taustatietoja olisin tuskin ymmärtänyt puoliakaan näkemästäni. Ehkä siitä johtuen kriitikot olivatkin antaneet elokuvalle vain 49%.