Unia. Raportteja yöstä 21.05.2016.

Edellinen

Seuraava

Arkisto  | Alkuun


Juhlia ja sukukokouksia

Ystäväni Saksasta oli menossa naimisiin. Juhlia varten hän oli kutsunut kaikki tuttunsa isoon teollisuushalliin, johon oli rahdattu pitkiä pöytiä ja penkkejä. Pöydät oli katettu valkoisilla pöytäliinoilla ja astiastoilla.

Istuin ystäväni kanssa samaan pöytään. Viereisessä pöydässä istui sukulaisiani: serkkujani ja heidän vanhempiaan. Ihmettelin tunsivatko hekin samat ihmiset kuin minäkin.

Illallinen tuotiin pöytiin ja väki rupatteli keskenään. Yksi serkuistani puhui saksaa niin sujuvasti että ääni kuului minunkin pöytääni. Hämmästyksekseni ymmärsin joka sanan, vaikka en ollutkaan opiskellut kieltä. Serkkuni kertoi varanneensa matkan Ranskan Rivieralle, mutta oli huolissaan vesiskoottereista, jotka Facebookin keskustelupalstojen mukaan pyörivät aivan rannan tuntumassa. "Lapset eivät ole turvassa, jos joku kaahaa vieressä."

Kuulemma sosiaalisessa mediassa oli käyty kiivasta keskustelua asiasta, vaikka en ollut huomannut vastaavaa ongelmaa omilla reissuillani.

"Ich glaube, kyllä rannalle voi aivan turvallisin mielin mennä", vakuuttelin. "Useimmilla rannoilla veneet kauempana uimareista pysyvät."

En tiedä uskoiko serkkuni vakuuttelujani, mutta hämmästyin kyvystäni puhua kömpelöä saksaa siinä määrin että älysin olevani unessa. Nousin pöydästä ja liidin vähän matkaa ilmassa varmistuakseni asiasta. Tiesin, että unen todellisuudessa mikään kiinteältä näyttävä ei oikeastaan ollut muuta kuin ajatusrakennelma. Muistin miten kerran vahingossa lensin kirkon tornin läpi. Halusin kokeilla samaa uudestaan, joten suuntasin katseeni tehdashallin seinään, kiihdytin vauhtiani, ja lensin suoraan betonin läpi.

Törmäyksen sijasta leijuin ilmassa tehdashallin ulkopuolella. Edessäni avautui laajat maisemat pimeää tyhjyyttä, jota puhkoivat satunnaiset valot kaukaisuudessa. Valot olivat todennäköisesti kaupunkeja tai paikkoja, joihin oli kokoontunut ihmisiä. Ne olivat niin kaukana, ettei tehnyt mieli yrittää sinne saakka.

Toisaalta tunne siitä että voisi mennä mihin huvittaa kiehtoi jossain määrin, mutta toisaalta epäilys siitä, että oli oikeastaan joutunut oman viitekehyksensä ulkopuolelle, houkutti palaamaan takaisin.

...............................................................................................................

Sukua oli kokoontunut kesäisiin puutarhajuhliin. Vehreään puistoon oli siroteltu tuoleja, joissa istui perheeni lisäksi sukulaisia Oulusta, Jyväskylästä ja Ruotsista. Paikalla oli myös tätini mies, Ulf, jota en ollut nähnyt vähään aikaan. Ihmettelin miten hän oli päässyt mukaan. Hän näytti hyväkuntoiselta mutta jossain määrin vielä toipilaalta. Ilman paitaa hän näytti vaaleammalta kuin muistin mutta aivan yhtä fyysiseltä kuin kuka tahansa muukin.

"Miten voit olla täällä, vieläpä täysin kiinteänä?" kysyin.
"En minä ole mihinkään kadonnut", hän vastasi.
"Men du var sjuk för en lång tid."
"Nyt olen taas terve."

En tiedä, olinko oppinut puhumaan ruotsia paremmin, vai oliko Ulf opetellut suomea, mutta keskustelu sujui nyt paremmin kuin koskaan. Vaikutti melkein siltä, että kielellä ei ollut niin väliä. Oli mukava rupatella ja vaihtaa ajatuksia.

Muutkin sukulaiset halusivat kysellä kuulumisia. Heitä kiinnosti etenkin sairauden viime vaiheet. Itseäni kiinnosti enemmän mitä tätini miehelle nyt kuului.

"Minä lähinnä sulattelen kokemuksiani", hän kertoi.
"Eli käyt läpi mennyttä elämää?"
"Just det."
"Entä mitä muuta puuhaat? Onko aikaa harrastuksille?"
"Nyt on enemmän aikaa kalastella."

Isälläni oli virveli mukana. Yhdessä he kävelivät rantaan ja tekivät muutaman heiton. Melkein samantien tärppäsi. Vapa notkui kalan pyristellessä vastaan. Kummallista kyllä koukku ei ollut kalan suussa, kun isäni nosti siiman ylös. Ahven oli jäänyt kiduksistaan kiinni.