Sulavesi
Siskoni ilmoitti uudeksi asuinpaikakseen Sulavesi, Indonesia. Ihmettelin vanhempieni kanssa, missä kohtaa Indonesiaa Sulavesi sijaitsi. Kirjoitettiinko paikannimi tosiaan noin, aivan kuin sulanut vesi...? Ja mistäköhän syystä siskoni oli muuttanut trooppiselle saarelle?
Minulla oli koulun vanha karttakirja mukanani. Löysin nopeasti saaren Kaakkois-Aasiasta, keskeltä Tyyntä Valtamerta. Sulawesi oli osa kymmenen saaren ryhmää, jotka muodostivat keskenään melkein kokonaisen ympyrän. Mutta kun olin aikeissa näyttää karttaa vanhemmilleni, en enää löytänytkään sitä. Ilmeisesti kartta kuvasi erilaisia ilmastovyöhykkeitä, jolloin paikannimet olivat jääneet pois. Vaikka kuinka selasin kartastoa, Sulawesi ei enää osunut silmään.
Jaksoin etsiä vielä jonkin aikaa, kunnes havahduin siihen, että olimme keskikaupungilla etnisten ravintoloiden vieressä. "Täällähän on aivan varmasti myös indonesialainen ravintola", hehkutin vanhemmilleni. "Mehän voimme käydä kokeilemassa indonesialaista tunnelmaa vaikka heti."
Isäni ja äitini pitivät ajatuksesta, mutta ongelmana oli löytää oikea ravintola. Ympärillämme, pienellä aukiolla oli ainakin kymmenen ruokapaikkaa, joiden nimistä oli vaikea päätellä niiden alkuperää. Useimpien ravintoloiden ikkunoissa oli sentään lippu, joista saattoi tunnistaa Thaimaan, Korean ja Kiinan keittiöt, mutta miltä Indonesian lippu näyttikään?
Silmiini osui lukuisia maatunnuksia, joita en uskonut ennen nähneeni. Yleensähän maiden liput ovat symmetrisesti sommiteltuja tai ainakin geometrisen säännöllisiä, mutta osassa tapauksista näkyi lähinnä epäsäännöllisiä kuvioita värillisellä pohjalla. Joko liput oli huolimattomasti maalattu tai sitten maantieteen tuntemukseni vaati päivitystä.
En ylipäätään ollut edes varma, olivatko kaikki ravintolat aasialaisia. Osa saattoi hyvinkin olla Etelä-Amerikasta tai Afrikasta. Esimerkiksi yksi ruokapaikka oli melkein varmasti Paraguaysta, kun taas sen viereisestä paikasta en päässyt selvyyteen. Silti mielenkiintoni melkein auttamatta ohjasi silmiäni ruokalistan suuntaan. Oliko tämä indonesialainen ravintola? Ainakin ruokalajit olivat eksoottisia.
"Istummeko tähän?" äitini lopulta kysyi.
Tarkoituksena oli vähintäänkin levätä hetkisen. Mutta kun tarjoilija toi eteemme menun ja kysyi, saisiko olla juotavaa, äitini tilasi oluen.
"Maistuisiko oluen kanssa kinkkuleipä?" tarjoilija kysyi.
"Miksipäs ei", äitini vastasi, kun ei heti keksinyt mitä muutakaan tilaisi. Isäni tilasi saman annoksen.
Itse en tilannut toistaiseksi mitään mutta seurasin kiinnostuneena, kun tarjoilija toi leivät pöytään. Ne olivat pizzan kokoisia, pyöreitä vehnäpaistoksia, joiden päällä oli iso, sileä, ympyränmuotoinen siivu sianlihaa.
"Näyttävät rasvaisilta. Onkohan niissä paljon chiliä?" äitini ihmetteli.
"Minusta nuo eivät näytä rasvaisilta, enkä kyllä näe chiliäkään", vastasin.
"Haluatko maistaa?", isäni kysyi ja ojensi leivän minulle. Haukkasin palasen ja annoin sitten arvioni.
"Rasvaista mutta ei tulista."
Tarjoilijat huomasivat, että meillä kesti hieman totutella paikan ilmapiiriin, jolloin kaksi heistä asettui pyödän viereen valmistamaan lisää ruokaa. He olivat polynesialaisen näköisiä - auringon tummentamia, rauhallisia ja tyytyväisiä - huojuen musiikin tahtiin, jota he olivat selvästikin tottuneet kuulemaan koko ikänsä. He olivat niin tyytyväisiä siinä hetkessä, että rento tunnelma lopulta tarttui meihinkin. Toinen levitti punaista tahnaa kinkkuleipien päälle ja toinen valmisti lisää taikinaa. Taikinaa ensin vaivatttiin käsin ja sitten levitettiin pyöreäksi leiväksi, jonka päälle kasattiin täytteitä. En ollut aivan varma hygieniasta, sillä taikinaan väistämättä päätyi myös hikeä, jota uunien kuumuus puski esiin, mutta toisaalta samaa ruokaa oli epäilemättä syöty vuosisatojen ajan. Sitä paitsi ravintola oli tupaten täynnä. Kun katsoin ympärilleni, huomasin että kellarissa olevat tilat ulottuivat laajalle alueelle, ja läheisissä pöydissä istui jopa julkkiksia, joita olin nähnyt TV:ssä.
Ruokapaikka oli mitä mainioin. Jäi kuitenkin epäselväksi, oliko kysessä indonesialainen ravintola vai ei.