|
Edellinen
Seuraava
Arkisto
| Alkuun
|
Myyttinen
Uusikaupunki
Vanha ystäväni, Tadeusz, tuli yllättäen käymään.
Hän oli viikonlopun kestävällä matkalla Suomessa,
joten lupauduin tarjoamaan yösijan. Vaikka yritin kysellä
matkan tarkoitusta, en saanut selvää oliko kyseessä
työmatka vai pelkkä visiitti. Joka tapauksessa ehdotin opastettua
kierrosta kaupungilla.
Keskustassa oli paljon kuvattavaa, joten zoomailin kirkon tornia ja
sen vieressä kohoavaa, lähes yhtä korkeaa säätyjen
taloa. “Säätyjen talo on rakennettu vuonna 1902, kuten voit
huomata päätyyn kirjaillusta vuosiluvusta”, selitin. “Nuo
seinässä olevat korkokuvat esittävät eri ammattikuntia
ja säätyjä, joita varten rakennus on tehty. Rakennus
edustaa tyypillistä kansallisromanttista tyyliä, vaikka
vastaavaa rakennusta ei löydy koko Suomesta. Neljä tornia,
joita yhdistävät koristeelliset seinät, ja päällä
valtava kupoli. Kaikki harmaata graniittia.”
Tadeusz oli vaikuttunut näkemästään, ja täytyy
myöntää, että olin itsekin ylpeä entisen
kotikaupunkini arkkitehtuurista. Itse asiassa en ollut aiemmin kunnolla
kiinnittänyt huomiota koko rakennukseen, vaikka se oli oikeastaan
ympäristön hallitsevin elementti. Säätyjen talo
oli puiston ympäröimä ja muita rakennuksia huomattavasti
jykevämpi. Miten olinkaan voinut elää vuosikaudet Uudessakaupungissa
ja vasta nyt kunnolla löytää noinkin keskeisen kohteen,
joka oli jopa mahtavampi kuin pääkaupungin historialliset
arvorakennukset?
Samalla heräsi kysymys: missä olivat kaikki uudemmat rakennukset,
1960-luvulla rakennetut kerrostalot ja jopa useimmat puutaloista?
Katsellessani ympärilleni melkein kaikki rakennukset olivat komeita
kivitaloja 1700- ja 1800-luvuilta.
“Olemme myyttisessä Uudessakaupungissa!” huudahdin.
“Mikä on myyttinen Uusikaupunki?” Tadeusz kysyi.
“Se on paikka, jonne menen usein, kun olen unessa”, selitin. “Sielu
käy virkistäytymässä paikoissa, jotka sitä
viehättävät. Myyttinen Uusikaupunki on osa minun sieluni
maisemaa. Se on ihannekuva entisestä kotikaupungistani.”
“Olemmeko siis unessa?” Tadeusz kysyi siirtyessämme läheiseen
baariin.
“Tehdään testi”, vastasin. “Eräässä selkounta
käsittelevässä kirjassa neuvottiin katsomaan käsiä
ja sen jälkeen kääntämään ne toisin
päin. Jos kädet muuttuvat toisennäköiseksi kääntämisen
jälkeen, kyseessä on uni. Jos kädet pysyvät samannäköisinä,
kyseessä on valvetodellisuus.”
Selitykseksi kirjassa oli esitetty teoria, jonka mukaan unimaailma
muuttuu koko ajan eikä pysy samanlaisena. Oikea aivopuolisko
luo unimaailman mutta ei kykene analyyttiseen toimintaan. Siksi se
ei pysty pitämään mielessään aiemmin luotua
kuvastoa, jolloin unessa käsi ilmaantuu uudestaan toisennäköisenä,
kun se kerran on mennyt pois näkyvistä. Kuvien identtinen
toistaminen vaatisi vasemman aivopuoliskon analyyttistä, muistiin
perustuvaa toimintaa, mutta unen näkeminen on ylipäätään
mahdollista vain jos vasemman ja oikean aivopuoliskon välinen
yhteys on katkaistu, kuten pitkälti käy unen aikana. Siten
käsi, jota käännetään, muuttuu jatkuvasti
kuten kaikki muukin kuvasto unen subjektiisessa todellisuudessa, toisin
kuin valveen aikana havainnoitu ympäristö objektiivisessa
todellisuudessa.
Teoria oli vaikuttanut uskottavalta, joten olin päättänyt
kokeilla sitä, kun seuraavan kerran tajuaisin olevani unessa.
Katsoin siis kämmentäni tarkkaan ja käänsin sitä
hitaasti niin että näin rystypuolen kokonaan. Tämän
jälkeen käänsin kättäni niin että näin
jälleen kämmenpuolen. Yllätyksekseni kämmen ja
sormet näyttivät aivan samalta kuin aiemminkin. Toistin
kokeen muutaman kerran, mutta tulos oli aina sama. Käsi pysyi
minun kätenäni, eikä siinä ollut havaittavissa
minkäänlaista muutosta rakenteessa, ihopoimuissa, sormien
määrässä tai edes ihon värissä.
Joko olin valveilla tai teoria ei täysin pitänyt paikkansa.
Olikohan nyt varmasti niin, että unen näkeminen oli pelkästään
oikean aivopuoliskon tuottama subjektiivinen kokemus?
Olin sen verran vakuuttunut olevani unimaailmassa, että päätin
tehdä toisen kokeen. “Katsopas tätä”, sanoin. “Jos
olemme unen todellisuudessa, pystyn lentämään.”
Hyppäsin eteenpäin ja nostin itseni huoneen keskikorkeudelle.
Liitelin baarissa muutaman kierroksen, kunnes laskeuduin tiskin eteen.
“On aivan mahdollista, että kaksi ihmistä näkee samaa
unta”, selitin epäuskoisen näköiselle ystävälleni.
“Miten?” Tadeusz kysyi.
“Jaetusta unikokemuksesta on lukuisia todistuksia ja se voi olla jopa
yleisempää kuin luullaan. Itsekin näin kerran yhteistä
unta veljeni kanssa. Kun aamulla kerroin, mitä unta olin nähnyt,
hän totesi ihmeissään nähneensä samaa unta.”
“Voiko tuo olla totta?”
“Jos unen näkeminen tapahtuu toisella todellisuuden tasolla ainakin
jossain määrin irrallaan aivoista, kaikki on täysin
järkeenkäypää.”
“Ehkä. Ellei kyseessä ole pelkkä sattuma”, Tadeusz
vastasi hetken miettimisen jälkeen.
Ehdotin vielä yhtä testiä. Ystäväni kuunteli
tarkkaavaisesti.
“Paina juuri kokemamme tapahtumat hyvin mieleesi niin että voit
kirjoittaa unen muistiin, kun aamulla heräät. Kun sitten
seuraavan kerran tavataan, voidaan vertailla muistiinpanoja. Jos yksityiskohdat
täsmäävät, tiedetään omakohtaisesti,
että jaettu uni voi olla mahdollista.”
|