Unia. Raportteja yöstä 06.12.2015.



Edellinen

Seuraava

ArkistoAlkuun


Amerikka

Juna-asemalla vanha amerikkalainen työkaverini pyysi minua liittymään seuraan. Hän söi tuulihattuja puisesta korista ja oli juuri kiipeämässä tavaravaunuun, joten hyppäsin itsekin kyytiin.

Vaunut olivat lyhyitä ja avonaisia. “Tekee hyvää saada vähän raitista ilmaa, kun sääkin on aurinkoisen lämmin”, ystäväni sanoi.

Juna lähti liikkeelle ja oli kohta ohittanut Pasilan, Tikkurilan ja muut pääkaupunkiseudun pysäkit. Ympärillä avautuivat laajat peltoaukeat. Osa viljelmistä oli niin lähellä rataa että saattoi nähdä ihmisen korkuisia kasveja, joiden päässä oli keltaisia, lehtien peittämiä jyväryppäitä. “Maissia!” huudahdin. “Hehtaarikaupalla maissia.”

Maisemat eivät näyttäneet kovinkaan suomalaisilta. Kumpuilevaa maastoa ja vuorenrinteitä. Rotkoja, joiden pohjalla virtasi joki ja joiden yli mentiin siltoja pitkin. Sitten taas viljelyksiä, peltoja ja preeriaa. “Olemme Amerikassa!”, vihdoin älysin.

Juttelin kaverini kanssa ja muistelimme aikoja yhteisessä työpaikassa, kunnes juna saapui pieneen kaupunkiin, joka näytti hämmästyttävän tutulta. Olin nähnyt samat talot, julkisivut, ovet ja ikkunat ennenkin. Jopa kauppojen edessä olevat myyntipöydät näyttivät tutuilta, samoin kuin ravintolat ja kahvilat. Tiesin mihin suuntaan kadut veivät, mitä seuraavan mutkan takaa ilmestyi, ja mihin juna lopulta pysähtyi.

Hyppäsin kyydistä ja juoksin katuja pitkin, kunnes tajusin, että kaupunki oli toisinto tietokonepelistä, jota olin pelannut vuosia sitten. Pelissä grafiikka oli ollut yksinkertaistettua, pelkkiä vektoreita, viivoja ja geometrisiä kuvioita, jotka oli täytetty eri värein. Siinä kuljettiin pyssy kädessä kujia pitkin ja ammuttiin nurkan takaa esiin tulevia roistoja. Käytännössä melkein kaikki pelin hahmot olivat roistoja. Pisteitä karttui, vaikka ampui kenet tahansa.

Oli ihmeellistä kävellä ympäriinsä ja todeta miltä kaupunki näytti todellisuudessa. Talojen seinät olivat yksityiskohtaisempia, tiilet oikean värisiä, ja kyltit värikkäämpiä. Ihmiset eivät näyttäneet pahiksilta vaan tavallisilta kaupunkilaisilta.

Poikkesin läheiseen pubiin, jonka tunnistin pelistä. En kuitenkaan millään muistanut, mikä pelin nimi oli, joten kysyin baarinpitäjältä.

“Vile Necks of Hate”, mies vastasi tiskin takaa.
“Vile necks of hate...”, toistin ja suomensin mielessäni: Viheliäiset vihaniskat.
“Kyllä. Kaupunki on kuuluisa tietokonepelistä, vaikka on täällä muutakin mielenkiintoista.”
“Kuten?”
“Esimerkiksi se, että talot on rakennettu 1800-luvun tyyliin. Kaikessa noudatetaan tuon ajan linjauksia, vaikka kaupunki on alle kaksikymmentä vuotta vanha.”
“Milloin kaupunki on perustettu?” kysyin.
“1998”, mies vastasi.

Olin kyllä huomannut, että kaikki näytti vanhalta ja nuhjuiselta, mutta en olisi uskonut, että kaupunki oli noinkin uusi.

“Entä kuinka paljon täällä on asukkaita?”
“25 000”, baarimikko vastasi. “Siihen nähden peli antaa aivan liian väkivaltaisen kuvan, vaikka on täällä silti korkeat rikosluvut.”
“Niinkö?”
“Kaupungin perustamisen jälkeen täällä on murhattu peräti 13 henkeä.”

Toivotin miehelle hyvää päivänjatkoa ja poistuin baarista. Jäin kuitenkin ihmettelemään, oliko 13 suhteellisesti korkea luku vai ei.


 

 

 

u