Valokuvaus
Lounastauolla luin Linda Hutcheonin kirjaa valokuvaamisesta. Hutcheonin
teokset kirjallisuusteorian puolelta, kuten A Poetics of Postmodernism
ja The Politics of Postmodernism, olivat aikanaan uraauurtavia
ja vieläkin hyödyllisiä opuksia. Nyt kun luin valokuvauskirjaa,
sekin vaikutti hyvältä.
Työpaikalla
kirja herätti yleistä mielenkiintoa, koska moni muukin harrasti
valokuvausta. Kirjan mukaan tärkeintä oli saada kuvaan jokin
kiinnekohta ja - mikäli mahdollista - jokin erikoisuus tai ristiriita,
joka kiinnittäisi katsojan huomion. Tarkoitus oli inspiroida
katsojaa ja antaa oivalluksia ympäröivästä todellisuudesta.
"Tuo
on totta", eräs kollegani sanoi. "Ei kannata ottaa
kuvaa, ellei siinä ole ajatusta."
"Aivan, ilman ajatusta kuva ei monestikaan ole kiinnostava",
vastasin.
Linda
Hutcheon harrasti itsekin kuvausta. Hän oli saapunut vanhaan
kotikaupunkiini, Uuteenkaupunkiin, jossa olikin paljon kuvattavaa.
Tapasin Lindan satamassa, jossa hän otti kuvia mm. vanhasta laiturista,
levän peittämästä moottoripyörästä
ja puisesta mökistä. Levä oli jo kauan sitten kuivunut
ja peitti pyörän ja mökin kauttaaltaan.
Valokuvista
tulisi hyviä. Niissä näkyisi Uudenkaupungin rauhaisa
elämänmeno ja merenrannan idyllisyys mutta myös monille
pienille paikkakunnille tyypillinen piittaamattomuus. Vaikka moottoripyörä
ja mökki olivat edelleen käytössä, leviä
ei ollut koskaan putsattu pois.
Mökissä
asui vanha mies, joka tuli pihalle ihmettelemään valokuvausta.
Hänestäkin sai monta hyvää kuvaa.
Linda
oli seuraavaksi kiinnostunut näkemään kaupungin kirjaston.
Mies ei tiennyt sen sijaintia mutta halusi kuitenkin auttaa. "Kyllä
se varmasti täällä jossain on", hän sanoi
ja tutki ympäristöään epätietoisen näköisenä.
Tiesin
kyllä missä kirjasto sijaitsi. Se oli kaupungin keskustassa,
noin 50 metrin päässä oikealla. Annoin kuitenkin miehen
selvittää asiaa, koska apuani ei välttämättä
kaivattu. Hetken etsittyään mies kysyi, oliko hänen
mökkinsä kenties kirjasto...? Linda naurahti, joten selitin:
"Kirjasto on paikka, josta voi lainata kirjoja, levyjä ja
muita hengentuotteita, jos vain omistaa kirjastokortin."
Selitin,
että kirjastokortin pystyy helposti hankkimaan, jos vain täyttää
hakemuksen: "Siihen tulee omat henkilötiedot: nimi, osoite,
puhelinnumero..."
"Joo, joo, kyllä minä tiedän, mitkä henkilötiedot
ovat", mies keskeytti. "En minä sentään tyhmä
ole."
Näytin
sitten missä kirjasto oli. "Se on tuo iso kolmikerroksinen
kivirakennus puiston katveessa. Näkyy tänne saakka."
Astuessamme
sisälle ensivaikutelma oli moderni. Lainauspalvelun lisäksi
kirjastossa oli myynnissä erilaisia tavaroita: lamppuja, varjostimia,
tekstiilejä ja muita taloustarvikkeita. Oletin kirjojen löytyvän
myyntiesineiden takaa, mutta huomasin nopeasti, että lainattavaa
ei ollut juuri ollenkaan - pelkästään vaatteita ja
taloustarvikkeita ensimmäisessä kerroksessa ja ruokatavaroita
toisessa kerroksessa.
Ilmeisesti
tarkoitus oli paikata taloudenpitoa ja houkutella kirjastoon enemmän
väkeä. Kirjasto olikin täynnä ihmisiä, joita
kiinnosti kovasti edulliset tavarat. Talouden kannalta tämä
varmasti olikin hyvä asia, mutta kulttuurin ja sivistystoimen
osalta melkoinen takapakki. Linda piti tilannetta vähintäänkin
mielenkiintoisena.
Kolmannessa
kerroksessa oli sentään kirjojakin lainattavana. Tila oli
kuitenkin vaikeakulkuinen. Ahtailla käytävillä mahtui
kävelemään vain yksi henkilö kerrallaan vaarallisten
kaiteiden vieressä. Jouduin väistämään vanhaa
mummoa, ja melkein putosin alas.
Uusia
kirjoja ei näkynyt, ainoastaan vanhoja ja kellastuneita opuksia.
Joissain kirjoissa näkyi jopa nuolenpääkirjoitusta,
mikä sinänsä oli harvinaista.
Ahtaudesta
huolimatta kerros oli vain osittain käytössä. Suuri
osa kirjoista oli viety pois, koska käytävien toisella puolella
oli runsaasti tyhjää tilaa. Mahdollisesti myyntipuolta oltiin
laajentamassa tännekin.
Harmittelin
kirjaston surkeaa tilannetta, kun Linda kysyi, mikä täällä
haisi. Pistävä haju osui minunkin sieraimiini. Epäilemättä
joku oli käyttänyt kirjaston lattiaa käymälänä.
