Unia. Raportteja yöstä 18.02.2014.

Edellinen

Seuraava

ArkistoAlkuun


Ryöstö

Projektipalaveri sai yllättävän käänteen, kun markkinointi piti ennustettua myyntiä sen verran tasaisena, että ehdotti nopeampaa tapaa kasvattaa käteisvarantoa: nykyaikana vain ahneimmat pärjäsivät kovassa kilpailussa, ja jotta pysyisi voittoa tekevänä yrityksenä, oli otettava kovat keinot käyttöön.

Etenkin tuotepäällikkö ajoi agressiivista linjaa, ja pian kaikki olivat hankkeen takana. Lähelle oli juuri avattu uusi intialaisravintola, jonka suosio oli sitä luokkaa, että kassa suorastaan pullisteli seteleitä. Seuraavana päivänä yritystapaamisen yhteydessä kaapattaisiin ravintolan kassa.

Tämä oli raju toimenpide, mutta ei lähelläkään sitä riistoa, jota finanssiyhtiöt ja suuryritykset muutenkin tekivät ympäri maailmaa paljon suuremmassa mittakaavassa.

"Tasainen kasvu ei riitä. Täytyy saada nopeita tuottoja", tuotepäällikkö vakuutteli.
"Hyvä, hyvä", kaikki toistelivat. "Sopii yrityksen linjaan."
"Vanhat toimintamallit eivät enää päde. Jos haluaa pärjätä, täytyy pelata kovaa."

Ja niin edelleen. Konsensus oli syntynyt.

Minäkin olin innoissani jännittävästä ja vaarallisestakin hankkeesta. Olihan tämä toista kuin byrokraattinen rutiini, jolla liiketoimia tähän asti oli pyöritetty. Tunsi olevansa mukana yritysmaailman viimeisissä virtauksissa, muodikkaassa nykyajassa, jota hallitsi häpeilemätön oman edun tavoittelu ja voiton maksimointi.

Suunnitelmaa hiottiin ja sovittiin yksityiskohdista. Minun tehtäväksi tuli varmistaa paikan päällä, että kaikki oli valmista, kun hetki koittaisi. Teinhän muutenkin iltatöitä ravintolassa. Olin yksi kokeista tandooriuunien kuumuudessa.

Mutta kun seuraavana iltana marinoin lampaankyljyksiä punaiseksi värjättyyn mausteseokseen, aloin tulla katumapäälle. Omatuntoni varoitti tekemästä mitään mitä joutuisi myöhemmin katumaan. Ryöstö oli rikos, ja rikoksesta seuraisi rangaistus, ennemmin tai myöhemmin. Kannatti tehdä vain sellaista, minkä tiesi olevan oikein. Muuta ei kannattanutkaan tehdä. Sitä paitsi intialaisravintolan omistaja oli mukava mies, enkä halunnut hänelle hankaluuksia.

Otin lihat pannulta ja kävelin kassalle.

"Ravintola aiotaan ryöstää tänä iltana", varoitin.
"Ei kai nyt sentään?" omistaja vastasi.
"Kannattaa olla valppaana."
"Mistä sinä sen tiedät?"

Paljastin koko juonen. Omistaja ei ollut iloinen, mutta kiitti luottamuksesta.

Paluuta ei ollut. Näin pukumiesten lopettavan ruokailunsa ja astuvan salkkuineen kassalle. Aseella uhaten he ottivat kassan mukaansa ja poistuivat nopeasti ovesta, hihkuen menestyksestään ja vaaran täyttämästä jännityksestä.

Minä en mennyt heidän mukaansa. Sen sijaan pyysin saada jäädä ravintolaan vakituisena työntekijänä.

Osa asiakkaista oli nähnyt ryöstön ja oli ilmiselvästi järkyttynyt näkemästään. Osa henkilökunnastakin oli lamaantunut eikä tiennyt mitä tehdä. Silloin muutama tarjoilija otti mikrofonin ja aloitti musiikkiesityksen orkesterin säestyksellä. Tyynnyttävä musiikki rauhoitti tilanteen, ja ruokailijat jatkoivat ateriaansa unohtaen äskeisen episodin. Atmosfääri oli suorastaan ylellinen, ja musiikin soidessa sisustus näytti melkein samalta kuin 1930-luvun amerikkalaisissa elokuvissa.

Tarjoilijoiden toiminta oli ollut esimerkillistä. Ihmettelin heidän neuvokkuuttaan yllättävässä tilanteessa.

Ravintola toipui ryöstöstä ja kasvatti entisestään suosiotaan. Nopeasti se laajensi tilojaan ja rakennutti viereen lasisen kasvihuoneen, jossa saattoi ruokailla eksoottisten kasvien ympäröimänä. Tila oli niin viihtyisä, että aasialaisia musliminaisia asettui enemmän tai vähemmän pysyvästi kasvihuoneen tuntumaan asumaan. Yhteisöstä tuli kuin trooppinen pienoiskaupunki pohjoisilla leveyksillä.

Ja kun aurinko paistoi tietyllä korkeudella, täyttäen kasvien lehdet valoilla ja varjoilla, vihreiden papukaijojen lentäessä ohi, tuntui kuin olisi ollut paratiisissa.

 

 

 

u