|
Edellinen
Seuraava
Arkisto
| Alkuun
|
Ryöstö
Projektipalaveri sai yllättävän käänteen,
kun markkinointi piti ennustettua myyntiä sen verran tasaisena,
että ehdotti nopeampaa tapaa kasvattaa käteisvarantoa: nykyaikana
vain ahneimmat pärjäsivät kovassa kilpailussa, ja jotta
pysyisi voittoa tekevänä yrityksenä, oli otettava kovat
keinot käyttöön.
Etenkin tuotepäällikkö ajoi agressiivista linjaa, ja
pian kaikki olivat hankkeen takana. Lähelle oli juuri avattu
uusi intialaisravintola, jonka suosio oli sitä luokkaa, että
kassa suorastaan pullisteli seteleitä. Seuraavana päivänä
yritystapaamisen yhteydessä kaapattaisiin ravintolan kassa.
Tämä oli raju toimenpide, mutta ei lähelläkään
sitä riistoa, jota finanssiyhtiöt ja suuryritykset muutenkin
tekivät ympäri maailmaa paljon suuremmassa mittakaavassa.
"Tasainen kasvu ei riitä. Täytyy saada nopeita tuottoja",
tuotepäällikkö vakuutteli.
"Hyvä, hyvä", kaikki toistelivat. "Sopii
yrityksen linjaan."
"Vanhat toimintamallit eivät enää päde. Jos
haluaa pärjätä, täytyy pelata kovaa."
Ja niin edelleen. Konsensus oli syntynyt.
Minäkin olin innoissani jännittävästä ja
vaarallisestakin hankkeesta. Olihan tämä toista kuin byrokraattinen
rutiini, jolla liiketoimia tähän asti oli pyöritetty.
Tunsi olevansa mukana yritysmaailman viimeisissä virtauksissa,
muodikkaassa nykyajassa, jota hallitsi häpeilemätön
oman edun tavoittelu ja voiton maksimointi.
Suunnitelmaa hiottiin ja sovittiin yksityiskohdista. Minun tehtäväksi
tuli varmistaa paikan päällä, että kaikki oli
valmista, kun hetki koittaisi. Teinhän muutenkin iltatöitä
ravintolassa. Olin yksi kokeista tandooriuunien kuumuudessa.
Mutta kun seuraavana iltana marinoin lampaankyljyksiä punaiseksi
värjättyyn mausteseokseen, aloin tulla katumapäälle.
Omatuntoni varoitti tekemästä mitään mitä
joutuisi myöhemmin katumaan. Ryöstö oli rikos, ja rikoksesta
seuraisi rangaistus, ennemmin tai myöhemmin. Kannatti tehdä
vain sellaista, minkä tiesi olevan oikein. Muuta ei kannattanutkaan
tehdä. Sitä paitsi intialaisravintolan omistaja oli mukava
mies, enkä halunnut hänelle hankaluuksia.
Otin lihat pannulta ja kävelin kassalle.
"Ravintola aiotaan ryöstää tänä iltana",
varoitin.
"Ei kai nyt sentään?" omistaja vastasi.
"Kannattaa olla valppaana."
"Mistä sinä sen tiedät?"
Paljastin koko juonen. Omistaja ei ollut iloinen, mutta kiitti luottamuksesta.
Paluuta ei ollut. Näin pukumiesten lopettavan ruokailunsa ja
astuvan salkkuineen kassalle. Aseella uhaten he ottivat kassan mukaansa
ja poistuivat nopeasti ovesta, hihkuen menestyksestään ja
vaaran täyttämästä jännityksestä.
Minä en mennyt heidän mukaansa. Sen sijaan pyysin saada
jäädä ravintolaan vakituisena työntekijänä.
Osa asiakkaista oli nähnyt ryöstön ja oli ilmiselvästi
järkyttynyt näkemästään. Osa henkilökunnastakin
oli lamaantunut eikä tiennyt mitä tehdä. Silloin muutama
tarjoilija otti mikrofonin ja aloitti musiikkiesityksen orkesterin
säestyksellä. Tyynnyttävä musiikki rauhoitti tilanteen,
ja ruokailijat jatkoivat ateriaansa unohtaen äskeisen episodin.
Atmosfääri oli suorastaan ylellinen, ja musiikin soidessa
sisustus näytti melkein samalta kuin 1930-luvun amerikkalaisissa
elokuvissa.
Tarjoilijoiden toiminta oli ollut esimerkillistä. Ihmettelin
heidän neuvokkuuttaan yllättävässä tilanteessa.
Ravintola toipui ryöstöstä ja kasvatti entisestään
suosiotaan. Nopeasti se laajensi tilojaan ja rakennutti viereen lasisen
kasvihuoneen, jossa saattoi ruokailla eksoottisten kasvien ympäröimänä.
Tila oli niin viihtyisä, että aasialaisia musliminaisia
asettui enemmän tai vähemmän pysyvästi kasvihuoneen
tuntumaan asumaan. Yhteisöstä tuli kuin trooppinen pienoiskaupunki
pohjoisilla leveyksillä.
Ja kun aurinko paistoi tietyllä korkeudella, täyttäen
kasvien lehdet valoilla ja varjoilla, vihreiden papukaijojen lentäessä
ohi, tuntui kuin olisi ollut paratiisissa.
|