Unia. Raportteja yöstä 18.02.2014.

Edellinen

Seuraava

ArkistoAlkuun


Tuomio

Päädyin tummasävyiselle alueelle, kolkosti sisustettuun tilaan. Olin ikään kuin vankina, pakotettuna pysymään tilassa, jonka ulkopuolelle en pystynyt näkemään.

Periaatteessa olin vapaa. En siksi pitänyt rajoituksista, joihin törmäsin yrittäessäni liikkua. Päinvastoin minut suorastaan pakotettiin pysymään paikallani, jotta voisin kokea seuraavan ihmetyksen: isojen miekkojen käyrät terät kieppuivat ympärilläni ja hakkasivat jalkojani, samaan aikaan kun kookkaat käärmeet nostivat päätään ja aukoivat kitaansa minua kohti kelmeässä valaistuksessa.

Mikään ei oikeasti vahingoittanut minua. Terät osuivat reisiini, mutta ne menivät läpi aivan kuin olisin ollut hologrammi tai kangastus. Käärmeetkään eivät pystyneet satuttamaan minua, vaan lähinnä näyttivät pelottavilta. Harmitus ei niinkään ollut fyysissä kärsimyksissä kuin uhkaavissa näyissä, joita joutui sietämään.

Kidutusta kesti suunnilleen puoli tuntia, kunnes se yllättäen lakkasi.

"Mitä tapahtui? Eikö rangaistus ollutkaan ikuinen?" kysyin. "Mikään ei ole ikuista", joku vastasi. "Ei edes ikuisuudessa."
"Mutta eihän puoli tuntia ole rangaistus eikä mikään!"
"Ei se ole vielä ohi. Kuka sanoi, etteikö välillä voisi pitää taukoakin?"

Olin taas vapaampi liikkumaan. Mutta ymmärsin, että tilanne jatkuisi vielä myöhemmin: kenties uusi puolen tunnin kidutus vähän ajan kuluttua tai ehkä pidempi sessio seuraavana päivänä. Tietämättömyys oli epämiellyttävää. Jos tekikin olonsa mukavaksi, kohta varmasti joutuisi taas kärsimään.

"Olenko tuomittu olemaan täällä ikuisuuden? Miksen voi jo päästä pois!" anelin.
"Ei sinun tarvitse olla täällä loputtomiin", kuului vastaus. "Sinun oma toimintasi, tekosi ja ajatuksesi, on luonut tämän paikan. Mitä muuta odotit?"
"Varmasti on olemassa mukavampiakin paikkoja!"
"On kyllä. Mutta et ole ansainnut niitä. Sinun omat ajatuksesi ovat tuoneet sinut tänne pitäen sinua paikoillaan."

Minulle ei olisi tarvinnut selittää. Tiesin kyllä, mistä oli kysymys. Pelkoni, huoleni ja itsekkäät ajatukseni heijastuivat tummasävyisinä, uhkaavina kuvina ympärilläni. Kokemani kidutus oli osa itse itselleni langettamaa tuomiota. Epäilemättä mitään parempaa en olisi voinut saavuttaakaan. Sen sijaan sain kokea oman tietoisuuteni ja toimintani seuraamukset.

Kaiken lisäksi muut saattoivat lukea elämääni minua ympäröivästä kuvastosta. Ei olisi ollenkaan vaikeaa nähdä symbolisessa valossa minua heijastavat näyt.

Tilanne vaikutti jokseenkin pysyvältä. Kävelin ympäriinsä, mutta kaikkialta paljastui yhtä synkeitä ympäristöjä: tummanharmaita pilviä ja tylsänvärisiä kanervikkoja ilman puita tai pensaita, ja niiden keskellä betonisia tiloja, joita värittömät loisteputket valaisivat.

Yksitoikkoisuus alkoi tympäistä, ja kun en lopulta muutakaan keksinyt, huusin avuksi Suuria Mestareita, joista olin joskus lukenut kirjoista.

"Sinun ei tarvitse pysyä täällä", minulle vastattiin melkein samantien.
"Miten?"
"Autat itseäsi auttamalla muita."

Tartuin ajatukseen, toisaalta tietämättä, mitä voisin tehdä.

Nopeasti minut ohjattiin erään vanhan tuttavani luokse. En ollut ollut häneen yhteyksissä vuosikausiin, mutta näin, että hän oli huonossa jamassa. Hänen partansa oli ajamatta ja hän nojasi päätään käsiinsä. Selvisi, että hän oli jonkinlaisessa umpikujassa. Työssä tehty erehdys oli saattanut hänet häpeään, joka uhkasi romuttaa hänen uransa ja perhe-elämänsä.

En silti osannut auttaa.

"Olisi hyvä", minua neuvottiin, "jos ystäväsi saataisiin ohjattua toimintaan, joka auttaisi häntä unohtamaan vaikeutensa."
"Kuten esimerkiksi mihin?"
"Esimerkiksi seurakunnalliseen toimintaan."
"Mutta eihän kirkko ole mikään pelastus, varsinkaan nykyaikana!" vastustelin.
"On totta", minulle vastattiin, "että kirkko on tehnyt erehdyksiä pitkän historiansa aikana, kuten mikä tahansa muu instituutio, eikä sen toiminta sovi kaikille. Mutta tässä ympäristössä on monia hyvää tarkoittavia ihmisiä, pari oikein pitkällekin edistynyttä sielua, esimerkiksi tuo hyvinsyönyt keski-ikäinen kanttori tuolla, jotka yhdessä toimien voivat omalla tavallaan edistää asioita. Jos ystäväsi saadaan ohjattua hänelle suotuisaan ympäristöön, hän olisi altis vaikutteille, joista olisi hänelle hyötyä."
"Mitä voin tehdä?" kysyin.
"Voit yrittää ohjata ystävääsi oikeaan suuntaan. Hän ei välttämättä kuule sinua, mutta sopivalla hetkellä hän voi tarttua ilmassa oleviin ajatuksiin, ikään kuin ne olisivat hänen omiaan, ja siten päätyä ymmärrykseen, jota kohti häntä ohjailitkin."

Tehtävä ei ollut helppo, ja siinä riittäisi puuhaa pitkäksi aikaa. Mutta jos tuttavani löytäisi uuden suunnan, oli mahdollista että hänen sisältään löytyisi kykyjä, jotka voisivat hyödyttää sekä häntä että hänen ympäristöään. Lopulta erehdyksen aiheuttama vahinko voisi unohtua.

Ystäväni ei nähnyt minua, kun astuin hänen tilaansa.
……………………………………………………

Myöhemmin kun katsoin ympärilleni, näytti siltä kuin pilvien raosta olisi pilkahtanut pieniä sateenkaaria. Ne olivat värillisiä, himmeitä ja kaukaisia, mutta selvästi kirkkaampia kuin aiemmin näkemäni tummat maisemat. Tulkitsin tämän edistykseksi, ja varmasti tämä oli vasta alkua. Innoissani hihkuin, että joskus vielä voisin saavuttaa jopa kesäisetkin maailmat.

 

 

 

u