|
Edellinen
Seuraava
Arkisto
| Alkuun
|
Tuomio
Päädyin tummasävyiselle alueelle, kolkosti sisustettuun
tilaan. Olin ikään kuin vankina, pakotettuna pysymään
tilassa, jonka ulkopuolelle en pystynyt näkemään.
Periaatteessa olin vapaa. En siksi pitänyt rajoituksista, joihin
törmäsin yrittäessäni liikkua. Päinvastoin
minut suorastaan pakotettiin pysymään paikallani, jotta
voisin kokea seuraavan ihmetyksen: isojen miekkojen käyrät
terät kieppuivat ympärilläni ja hakkasivat jalkojani,
samaan aikaan kun kookkaat käärmeet nostivat päätään
ja aukoivat kitaansa minua kohti kelmeässä valaistuksessa.
Mikään ei oikeasti vahingoittanut minua. Terät osuivat
reisiini, mutta ne menivät läpi aivan kuin olisin ollut
hologrammi tai kangastus. Käärmeetkään eivät
pystyneet satuttamaan minua, vaan lähinnä näyttivät
pelottavilta. Harmitus ei niinkään ollut fyysissä kärsimyksissä
kuin uhkaavissa näyissä, joita joutui sietämään.
Kidutusta kesti suunnilleen puoli tuntia, kunnes se yllättäen
lakkasi.
"Mitä tapahtui? Eikö rangaistus ollutkaan ikuinen?"
kysyin. "Mikään ei ole ikuista", joku vastasi.
"Ei edes ikuisuudessa."
"Mutta eihän puoli tuntia ole rangaistus eikä mikään!"
"Ei se ole vielä ohi. Kuka sanoi, etteikö välillä
voisi pitää taukoakin?"
Olin taas vapaampi liikkumaan. Mutta ymmärsin, että tilanne
jatkuisi vielä myöhemmin: kenties uusi puolen tunnin kidutus
vähän ajan kuluttua tai ehkä pidempi sessio seuraavana
päivänä. Tietämättömyys oli epämiellyttävää.
Jos tekikin olonsa mukavaksi, kohta varmasti joutuisi taas kärsimään.
"Olenko tuomittu olemaan täällä ikuisuuden? Miksen
voi jo päästä pois!" anelin.
"Ei sinun tarvitse olla täällä loputtomiin",
kuului vastaus. "Sinun oma toimintasi, tekosi ja ajatuksesi,
on luonut tämän paikan. Mitä muuta odotit?"
"Varmasti on olemassa mukavampiakin paikkoja!"
"On kyllä. Mutta et ole ansainnut niitä. Sinun omat
ajatuksesi ovat tuoneet sinut tänne pitäen sinua paikoillaan."
Minulle ei olisi tarvinnut selittää. Tiesin kyllä,
mistä oli kysymys. Pelkoni, huoleni ja itsekkäät ajatukseni
heijastuivat tummasävyisinä, uhkaavina kuvina ympärilläni.
Kokemani kidutus oli osa itse itselleni langettamaa tuomiota. Epäilemättä
mitään parempaa en olisi voinut saavuttaakaan. Sen sijaan
sain kokea oman tietoisuuteni ja toimintani seuraamukset.
Kaiken lisäksi muut saattoivat lukea elämääni
minua ympäröivästä kuvastosta. Ei olisi ollenkaan
vaikeaa nähdä symbolisessa valossa minua heijastavat näyt.
Tilanne vaikutti jokseenkin pysyvältä. Kävelin ympäriinsä,
mutta kaikkialta paljastui yhtä synkeitä ympäristöjä:
tummanharmaita pilviä ja tylsänvärisiä kanervikkoja
ilman puita tai pensaita, ja niiden keskellä betonisia tiloja,
joita värittömät loisteputket valaisivat.
Yksitoikkoisuus alkoi tympäistä, ja kun en lopulta muutakaan
keksinyt, huusin avuksi Suuria Mestareita, joista olin joskus lukenut
kirjoista.
"Sinun ei tarvitse pysyä täällä", minulle
vastattiin melkein samantien.
"Miten?"
"Autat itseäsi auttamalla muita."
Tartuin ajatukseen, toisaalta tietämättä, mitä
voisin tehdä.
Nopeasti minut ohjattiin erään vanhan tuttavani luokse.
En ollut ollut häneen yhteyksissä vuosikausiin, mutta näin,
että hän oli huonossa jamassa. Hänen partansa oli ajamatta
ja hän nojasi päätään käsiinsä.
Selvisi, että hän oli jonkinlaisessa umpikujassa. Työssä
tehty erehdys oli saattanut hänet häpeään, joka
uhkasi romuttaa hänen uransa ja perhe-elämänsä.
En silti osannut auttaa.
"Olisi hyvä", minua neuvottiin, "jos ystäväsi
saataisiin ohjattua toimintaan, joka auttaisi häntä unohtamaan
vaikeutensa."
"Kuten esimerkiksi mihin?"
"Esimerkiksi seurakunnalliseen toimintaan."
"Mutta eihän kirkko ole mikään pelastus, varsinkaan
nykyaikana!" vastustelin.
"On totta", minulle vastattiin, "että kirkko on
tehnyt erehdyksiä pitkän historiansa aikana, kuten mikä
tahansa muu instituutio, eikä sen toiminta sovi kaikille. Mutta
tässä ympäristössä on monia hyvää
tarkoittavia ihmisiä, pari oikein pitkällekin edistynyttä
sielua, esimerkiksi tuo hyvinsyönyt keski-ikäinen kanttori
tuolla, jotka yhdessä toimien voivat omalla tavallaan edistää
asioita. Jos ystäväsi saadaan ohjattua hänelle suotuisaan
ympäristöön, hän olisi altis vaikutteille, joista
olisi hänelle hyötyä."
"Mitä voin tehdä?" kysyin.
"Voit yrittää ohjata ystävääsi oikeaan
suuntaan. Hän ei välttämättä kuule sinua,
mutta sopivalla hetkellä hän voi tarttua ilmassa oleviin
ajatuksiin, ikään kuin ne olisivat hänen omiaan, ja
siten päätyä ymmärrykseen, jota kohti häntä
ohjailitkin."
Tehtävä ei ollut helppo, ja siinä riittäisi puuhaa
pitkäksi aikaa. Mutta jos tuttavani löytäisi uuden
suunnan, oli mahdollista että hänen sisältään
löytyisi kykyjä, jotka voisivat hyödyttää
sekä häntä että hänen ympäristöään.
Lopulta erehdyksen aiheuttama vahinko voisi unohtua.
Ystäväni ei nähnyt minua, kun astuin hänen tilaansa.
Myöhemmin kun katsoin ympärilleni, näytti siltä
kuin pilvien raosta olisi pilkahtanut pieniä sateenkaaria. Ne
olivat värillisiä, himmeitä ja kaukaisia, mutta selvästi
kirkkaampia kuin aiemmin näkemäni tummat maisemat. Tulkitsin
tämän edistykseksi, ja varmasti tämä oli vasta
alkua. Innoissani hihkuin, että joskus vielä voisin saavuttaa
jopa kesäisetkin maailmat.
|