Unia. Raportteja yöstä 02.11.2013.

Edellinen Seuraava Arkisto | Alkuun

Pimeyden Ruhtinas Puutarhaan oli kokoontunut ihmisiä. He suunnittelivat seminaaria, jonka tarkoitus oli käsitellä henkistä kehitystä. Tapahtuma oli kaavailtu pidettävän takapihallani. Paikka oli tarkoituksella valittu, jotta seminaarille olisi mahdollisimman suotuisat puitteet. Kieltämättä puutarha oli oikein miellyttävä ja - erikoista kyllä - minun hyvä nimeni haluttiin liittää tapahtumaan, vaikka en itse ajatellut osallistua seminaariin sen kummemmin. Puutarhatuoleilla istuvat henkilöt miettivät sopivia puhujia ja esitelmöijiä. He keskustelivat keskenään ja tekivät ehdotuksia ohjelmasta ja aikataulusta. Kaikki kuulosti oikein hyvältä. Tunsin suurimman osan ihmisistä, mutta paikalla oli myös henkilöitä, joita en aikaisemmin ollut tavannut. Yhdessä pöydässä, vähän taaempana, istui mustaan viittaan pukeutunut mies ja hänen kolkon oloinen naisystävänsä. Tunnistin miehen. Hän oli Pimeyden Ruhtinas. Mies lähestyi minua, joten tervehdin häntä. “Täällä siis aiotaan pitää seminaari”, hän sanoi. “Kyllä vain. Haluaisitteko osallistua?” kysyin. “En ole niinkään varma", Ruhtinas vastasi. “Meiltä puuttuu esitelmöitsijöitä. Tehän voisitte sopia siihen.” “Miten niin?” ”Olisi hyvä saada mukaan erilaisia näkökulmia.” “Miksi et itse esitelmöi?” “Korkeintaan voisin pitää lyhyen avajaispuheen, mutta ehkä siihenkään ei ole tarvetta.” “Tai etkö uskalla?” Ruhtinas kysyi. Mietin hetken. Kysymykset olivat piikitteleviä mutta eivät aivan aiheettomia. Saattoi hyvinkin olla, että oli helpompaa antaa muiden tehdä työt. Ja oli varmasti mukavampaa, kun en asettanut itseäni likoon. Mutta tiesin kyllä, mihin mies pyrki. Tarkoituksena oli viedä huomio johonkin epäoleelliseen asiaan. Seminaarin onnistumisen kannalta minun osallistumiseni ei ollut tärkeä. Mutta jos alkaisin kovasti epäröidä nyt kun tapahtumaa valmisteltiin, mahdollisesti koko seminaari oli vaarassa epäonnistua. Tärkeintä oli pysyä valppaana ja hyvällä mielellä, ja niin aioinkin tehdä. “Kiitos näistä huomioista”, vastasin. “Mutta minun panokseni ei tällä kertaa ole tärkeä.” “Ehkäpä ei”, Ruhtinas vastasi hymyillen. Jatkoimme keskustelua hieman kevyemmässä sävyssä. Puhuimme niitä näitä ja jopa vitsailimme. Huomasin kuitenkin, että korostuneen hyväntahtoinen keskustelu vei energiaa, joten sanoin, “Totta puhuen minua alkaa jo väsyttää, joten taidanpa pitää pienen tauon.” “Kaikin mokomin,” mies sanoi. Toivotin hyvää päivänjatkoa ja kävelin pois. Olin omasta mielestäni suoriutunut tilanteesta hyvin. Hienovaraisista hyökkäyksistä huolimatta en ollut menettänyt malttiani, enkä pudonnut mihinkään ansaan. Olin ehkä hieman rasittunut keskittymisestä ja harkituista vastauksista, mutta pienen virkistäytymisen jälkeen saisin pian energiani takaisin. Menin läheiseen kahvilaan. Otin tarjottimen ja lautasen, ja olin aikeissa kaataa kuppiin kahvia, kun huomasin että edessäni oli mies, jonka kanssa olin juuri jutellut. Huomatessaan minut hän näytti yllättyneeltä, ikään kuin ei olisi erityisemmin halunnut tavata uudestaan. “Ai, sinäkö taas?” hän sanoi ottaessaan wienerin kahvikuppinsa viereen. Pimeyden Ruhtinas ei ollut enää aivan nuori. Kasvot olivat riutuneet ja poskien kohdalta pöhöttyneet. Kävely oli kankeaa ja jäykkää. Tuuheat kulmakarvat olisivat kaivanneet parturointia. Mieleen tuli Elvis tai ehkä pikemminkin Jaz Coleman, Killing Joken laulaja. “Ei ole helppoa olla koomikko”, mies sanoi kuin anteeksipyytäen kulunutta olemustaan. “Näin kerran työpaikkailmoituksen paikallisessa lehdessä Amerikan Keski-Lännessä, ja sain paikan. Siitä lähtien olen kiertänyt standup-koomikkona Halloween-viittaan pukeutuneena. Mutta huomaan, että nykyään on yhä vaikeampi saada ihmisiä nauramaan.” Miehen selitys oli yllättävä mutta uskottava. Hän ei ollut mitenkään hauska, vaikka olikin pukeutunut naamiaisasuun. Kuitenkin tarkemmin ajateltuani huomasin, että tässä oli tiettyä järkeä. Kehnolla koomikolla ja Pimeyden Ruhtinaalla saattoi olla paljonkin yhteistä.

u