Unia. Raportteja yöstä 22.09.2013.

Edellinen Seuraava Arkisto | Alkuun

Supikoirat Heräsin pihalta kuuluvaan meluun. Kello oli suunnilleen kolme aamuyöllä. Kurkistin ikkunasta. Läheinen metsikkö oli melkein kokonaan raivattu maan tasalle. Puistomaisen maiseman sijasta ikkunasta näkyi sorainen aukio. Isot maansiirtokoneet kaatoivat puita ja murskasivat jäljelle jääneitä pensaita. Tämä ei ollut oikein. Minkä takia puut piti kaataa? Pukeuduin ja menin ulos. Aamuyön himmeässä kajossa huomasin, että aukiolla vilisti metsikössä asuneita eläimiä. Muutama supikoira säntäili edestakaisin, aivan kuin ihmetellen, mitä heidän kotimetsälleen oli tapahtunut. Välillä ne pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Pari supikoiraa jäi tuijottamaan minua isoilla silmillään. Ne eivät selvästikään ymmärtäneet, että niiden asuttama pusikko voisi kadota tuolla tavoin. Epäilemättä raivaustraktorit olivat yllättäneet kaikki kesken unien. Osalla eläimistä oli turkki riisuttuna yltään, niin että maahan jääneestä karvapeitteestä saattoi erottaa auki jääneet vetoketjut. En ollut tiennytkään, että eläimet pystyivät riisumaan karvoituksensa nukkumaan mennessä. Miten olikin mahdollista, että luonto saattoi valmistaa vetoketjullisia turkkeja, jotka näyttivät aivan samalta kuin ihmisen mekaanisesti valmistamat tuotteet? Lähes yhtä hämmästyttävältä tuntui se, että eläimet tuntuivat ymmärtävän minua. Ne seurasivat minua katseellaan, ja kun kysyin, mitä oli tapahtunut, yksi vastasi. "Isot koneet tuhosivat kotimme." Supikoira näytti soralla peittyneitä koloja. "Ei täällä voi enää asua." Eläimet eivät tienneet, mitä tehdä seuraavaksi. "Ei ole paikkaa mihin mennä." Olisin halunnut auttaa tai ainakin lohduttaa. Supikoirat kuitenkin torjuivat eleeni. "Meillä on kirppuja. Ei kannata halia."

u