Uni 121

Unia. Raportteja yöstä 11.03.2012.

Ukonilma

Aamuhämärissä kävelin yliopiston ovesta sisään. Minulla oli keltainen nallekarhu kainalossa. Tapasin siskoni aulassa. Hänelläkin oli nalle mukana.

“Olipa hyvä, että otit unilelun mukaan.”
“Miten niin?” kysyin.
“Yliopistolla on nallepäivä. Kaikilla muillakin on nallet mukana.”

Katselin ympärilleni. Tosiaan, joka puolella näkyi opiskelijoita nallekarhut kainalossa.

“En tiennyt, että tänään on nallepäivä”, sanoin. “Teki vain mieli aamulla ottaa unilelu mukaan.”

Ilmeisesti kyseessä oli jokin teemapäivä, jolla edistettiin pehmeitä arvoja.

Kävelin kielten laitokselle. En ollut käynyt täällä vuosikausiin, mutta kaikki oli juuri samanlaista kuin 1990-luvun alussa. Venäjän laitoksen edessä oli edelleen samat lehtileikkeet liimattuna sokkeloiseksi labyrintiksi kuin ennenkin: oppilastyönä tehty kollaasi Boris Jeltsinistä ja kommunismin kaatumisen jälkeisistä ajoista. Sanomalehtipaperi oli kellastunutta. Osa kuvista oli repeytynyt.

Mielestäni olisi kannattanut uudistaa yleisilmettä. Yli kaksikymmentä vuotta vanha kuva-asetelma antoi vaikutelman paikalleen jämähtyneestä ilmapiiristä. Ikään kuin kielten laitos olisi irtaantunut nykyajasta.

Englannin laitoksella oli sentään elävämpi meininki. Käytävälle oli rakennettu miniatyyri-kokoinen liikennepuisto. Double-decker-bussit ja vasemman puoleinen liikenne yhdistettynä eteläenglantilaiseen pikkukaupunkiarkkitehtuuriin toivat mieleen idyllisen Essexin ja Sussexin. Minikokoisilla autoilla pääsi itsekin ajamaan sokkeloisia katuja pitkin. Ruuhka-aikana piti vain olla tarkkana kenellä oli kulloinkin vuoro ylittää risteys.

Minipuiston kapeilla kaduilla tuli olo kuin olisi oikeasti ollutkin Englannissa. Tunnelmaa korosti kurja sää. Taivaanrannassa näkyi synkkiä pilviä, jotka lähestyivät kaupunkia. Kohta alkaisi sataa. Kaukaisuudessa jylisi ukkonen. Säärintama eteni sen verran nopeasti, että salamia alkoi kohta näkyä jo lähempänäkin. Piti olla varovainen, ettei jäisi lähestyvän ukonilman alle. Pian salamoita iskeytyi aivan lähituntumaan sateen yltyessä kaatosateeksi.

Ilma oli aika hurja. Oli ilmeinen vaara joutua salamaniskun kohteeksi. Sitten älysin, että oli aivan sama mitä tapahtuisi. “Tämä on pelkkää unta”, sanoin vanhalla ystävälleni Uudestakaupungista.
“Miten niin?” Pasi vastasi.
“Ukonilma alkoi aivan liian yllättäen. Värit taivaanrannassa ovat eriskummallisen violetteja. Salamat eivät voi meitä vahingoittaa, koska ne eivät ulotu siihen osaan meistä joka nukkuu omassa sängyssä.”
“Uskoiskohan tuota?” Pasi ihmetteli.
“Niin kauan kuin olemme unessa, emme pääse tarkistamaan mitä kuuluu nukkuvalle kehollemme. Olemme toisessa maailmassa, jossa voi joutua vaikka salaman iskemäksi. Mutta aamulla kun herää, on kuitenkin aivan kunnossa.”

Älyttyäni olevani unessa kiinnitin erityistä huomiota yksityiskohtiin: tien vanhanaikaiseen kivetykseen, talojen koristeellisiin julkisivuihin ja taivaanrannan erikoisiin sävyihin. Ja kuin todistaakseni väitettäni unen ulottuvuudesta, liuin tietä pitkin tavalla, joka ei ollut mahdollista fyysisessä olomuodossa.