Uni 118

Unia. Raportteja yöstä 08.10.2011.

Illallisella

Käytyäni optikolla oli melkein jo ilta. En ollut sillä tuulella, että viitsisin itse laittaa ruokaa, joten päätin mennä läheiseen ravintolaan, jossa olin aiemmin päivällä käynyt lounaalla.

Tarjoilija näytti yllättyneeltä nähdessään minut toistamiseen ravintolassa samana päivänä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan osoitti tyhjiä pöytiä, joista voisin vapaasti valita. “Täällä on illalla juhlat”, tarjoilija sanoi. “Myöhemmin tulee olemaan aika täyttä.” Ymmärsin tämän tarkoittavan, että mielellään istuisin yhden tai kahden hengen pöytään. “Minulle käy tämä pieni pöytä ylhäällä nurkassa”, vastasin.

Istuin pöydän ääreen ja vilkaisin ympärilleni. Paikka oli epäsiistimpi kuin aiemmin lounasaikaan. Yksi pöytä oli poistettu ja seinään oli jäänyt pölyiset jäljet. Tyhjä tila tuntui erikoiselta, etenkin kun tiesi että ravintola olisi illalla tupaten täynnä.

Odottelin jonkin aikaa, kunnes totesin, ettei minulle ollut tuotu ruokalistaa. Ehkä se oli unohtunut tai ehkä lista tulisi kohta. Joka tapauksessa viereisessä pöydässä oli menu, johon yletyin kurkottamalla. “Lainaan tätä hetkisen”, sanoin naiselle, joka istui pöytään. Häntä ei tuntunut asia häiritsevän.

Tarjoilija tuli hetkisen kuluttua ottamaan tilausta vastaan.

“Ottaisin kanaa ja kasviksia”, sanoin.
“Perunalla vai riisillä?”
“Riisillä.”
“Kiitos.”

Tilasin samaa ruokaa kuin aiemmin päivällä.

“Muistatko minua?” vieressä istuva nainen kysyi. Hän oli noin 30-40-vuotias. Ihmettelin mistä oli kyse.

“En kyllä muista”, vastasin puoliksi hämmentyneenä.
“Minulla on villapaita Saijalle.”
“Kenelle Saijalle?”
“Kyllähän sinä nyt Saijan tunnet”, nainen vastasi yllättyneen näköisenä.
“Saija... Kuka Saija?”
“Sinun siskontyttäresi.”
“Ai Saija, joo, tietenkin”, vastasin.
“Niin, otatko heti villapuseron mukaasi?”

Nainen ojensi minulle pienen villapaidan. Laitoin sen kassiin vieläkin ihmetellen mistä nainen tiesi minun olevan ravintolassa – ikään kuin asia olisi ollut valmiiksi sovittu. Veisin villapuseron joka tapauksessa siskolleni, kun seuraavan kerran kävisin siellä päin.

Illan mittaan ravintola täyttyi asiakkaista. Musiikki täytti tilan ja ihmiset olivat hyvällä tuulella. Kyseessä oli ravintolan 10-vuotissynttärit. Juttelin ihmisten kanssa, jotka seisoivat vieressä. Yksi väitti olevansa hindu, jolloin kumarsin syvään ja sanoin ohm tarkoituksellisen hitaasti. Tämä tuntui ilahduttavan väkeä.

Istuin vielä pöydässä, kun Sari tuli paikalle. Kello oli puoli yksitoista.

“Joko olet syönyt”, hän kysyi.
“En oikeastaan”, vastasin.

Menin tiskille tiedustelemaan, mitä tapahtui annokselleni.

“Milloin teitte tilauksen?” tarjoilija kysyi.
“Kuusi tuntia sitten”, sanoin.
“Sitten ei varmaankaan enää kestä kauan.”
“Toivottavasti ei.”
“Mitä tilasittekaan?”
“Kanaa.”
“Pieni hetki, tulossa on. Otatteko tekin?” tarjoilija kysyi.
“Miksipäs ei”, Sari vastasi.

Näytti siltä, että ruokaa ei ollut edes alettu valmistaa, sillä kokki kysyi, miten uuni laitetaan päälle. Sitten yhdessä tarjoilijan kanssa he koettivat saada uunin luukkua auki.