Unia. Raportteja yöstä 27.08.2011.



Edellinen

Seuraava

ArkistoAlkuun


Töissä

Olin saanut satakiloisen porsaanpaistin kotiväeltäni. He arvelivat, että minulle tulisi päivän mittaan töissä nälkä, jolloin voisin tarpeen mukaan täyttää vatsaani, aina kun siltä tuntui. Liha oli leikattu isoksi suorakaiteen muotoiseksi levyksi tai, pitäisikö sanoa, patjaksi. Ainakin se oli patjan muotoinen: paksuutta paistilla oli kymmenen senttiä, leveyttä puoli metriä ja pituutta melkein kaksi metriä.

Paisti oli kypsentämätön mutta valmiiksi marinoitu. Liha ei mahtunut jääkaappiin, joten se makasi työpöytäni viereisellä tuolilla roikkuen puoliksi selkänojan ja istuimen ulkopuolella. Olin asetellut paistin varovasti niin ettei se osunut lattiaan tai seinään. Vähän olin huolissani millaista jälkeä raaka liha jättäisi tuolin pehmusteisiin, mutta en murehtinut tätä kovinkaan paljon leikatessani paksuja siivuja paistinpannulle, jota tarvitsin kypsentämistä varten.

Lihaa oli leikattu yhdestä kulmasta ainakin kaksi kiloa, mutta tämä ei ollut kuin pieni osa koko paistista. Mietin miten pitkään liha säilyisi. Lämpimässä toimistossa ruoka-aineiden säilyvyys oli huono. Porsasta riittäisi pitkälle seuraavaan viikkoon. Jo nyt ilmassa leijui ylimääräistä hajua.

Otin koko paistin harteilleni ja raahasin sen kahvihuoneen roskikseen. Muille roskille ei jäänyt tilaa, mutta muutakaan paikkaa en löytänyt.

Kävelin käytävän toiseen päähän. Aurinko paistoi lasisesta seinästä sisään. Tila oli valoisa ja avara. Osa työpisteistä oli kasvien lomassa, mutta suurin osa pöydistä oli tyhjillään. Ihmettelin, miksei juuri kukaan istunut tällä puolella toimistoa. Tila oli kaikin puolin viihtyisä ja miellyttävä. Yksikin työtoverini oli vielä muutama päivä sitten istunut täällä, mutta häntä ei enää näkynyt.

Menin hissillä kerrosta alemmaksi. Käytävällä oli työpöytiä, joiden ääressä kymmenet toimistotyöläiset istuivat loisteputkien valossa. Päätyikkuna oli tukittu, jolloin luonnon valoa ei päässyt sisälle. Viherkasveja ei näkynyt. Tila oli ankea ja karu.

Löysin työtoverini käytävältä uuden työpisteen ääreltä. “Miksi olet muuttanut alakerran ahtaaseen nurkkaan, vaikka yläkerrassa on runsaasti tilaa?” kysyin. “En viihtynyt siellä”, hän vastasi. “Yläkerrassa oli liian yksinäistä, kun kaikki muut istuvat täällä.”

Mietin, mikä sai ihmiset valitsemaan ahtaan ja pimeän ympäristön. Mutta en ehtinyt kummastelemaan asiaa sen enempää. Oli kiire kokoukseen.

Neuvotteluhuoneeseen oli saapunut esimieheni ja muutama työkaveri. Kollegojen joukossa oli entinen Idols-tähti ja pop-laulaja A. Tuisku. Kokouksen asialistalla oli Tuiskun esitelmä aiheesta 'Julkkiksen sopeutuminen toimistotyöhön'. Tämä oli PowerPoint-esitys heijastettuna videotykin kautta seinälle.

Kuuntelimme, mitä Tuiskulla oli aiheesta sanottavana. Esitys alkoi kertomuksella siitä miten pop-laulaja oli päätynyt työskentelemään toimistossa. Alkuvaiheet käytiin läpi kalvo kalvolta. Onnistumisen kokemuksia korostettiin vaikeuksia unohtamatta. Valokuvat ja teksti täydensivät toisiaan.

Tuisku puhui vapaasti mutta asiallisesti. Muisteluille annettiin runsaasti tilaa. Jossain vaiheessa aihe alkoi rönsyillä niin että mukaan mahtui kertomuksia nuoruuden vuosista ja jopa Kreikan matkoista. Huomasin, että puhetta rytmitettiin kuvien mukaan ja taukoja käytettiin tehokeinona. Esityksen taustalle ilmaantui musiikkia. Melodia oli aluksi tuskin havaittavaa mutta voimistui esityksen edistyessä. Ihan hyvä, mutta älä nyt vain ala laulaa, ajattelin.

Kuvat muuttuivat viitteellisemmäksi. Konkreettisten kuvien sijasta näkyi enemmänkin tunnelmia. Musiikki ja kuvat sointuivat yhteen, samalla kun Tuisku rytmitti puhettaan entistä korostuneemmin. Äänen käyttöä varioitiin ja kuin varkain mukaan tuli nuotteja. Ennen kuin huomasimmekaan, musiikki vei esityksen mennessään. Lopputuloksena oli melkeinpä kokonainen konsertti.

Epäilemättä paljon aikaa oli käytetty valmisteluihin, vaikka kuulijoina oli pelkästään muutama työkaveri. Mietin, olikohan tämä kaiken vaivan arvoista. Toisaalta, minkä esiintyjä luonteelleen mahtoi?

 

 

 

u