Itä-Pasila
Asuimme Itä-Pasilassa. Olimme pitkään etsineet uutta
asuntoa, mutta kun varamme eivät riittäneet ylellisempään
asumiseen, päädyimme betoniseen kerrostaloon. Huoneet olivat
yksinkertaisia ja steriilejä, vailla koristelua tai värejä.
Astuin
portaikkoon ja kävelin alas ulko-ovelle. Ovella vastaan tuli
vanha kollega edellisestä työpaikastani. “Ai sinäkin
asut täällä?” kysyin. “Kyllä, valitettavasti”,
hän vastasi. “Huoneisto on vetoinen ja ympäristö on
kurja,” hän valitti. Ihmettelin hieman miehen suorasukaisuutta.
“Ei meidän asunnossamme ole yhtään vetoista”, vastasin.
“Tai ainakaan en ole huomannut.”
Itse
asiassa olin alkanut pitää Itä-Pasilasta. Verrattuna
edelliseen asuntoon alueen ilme oli kiintoisan geometrinen. Tämä
oli kuin labyrintti, joka oli suunniteltu viivoittimella, mutta suorat
linjat tekivät leikkauksia portaissa ja piha-alueilla. Aluetta
olisi mukava näyttää vanhemmillekin, kun he seuraavan
kerran kävisivät kylässä. Kieltämättä
tämä oli betoninen, mutta sekin oli osa ihmisen rakentamaa
kulttuuria; aikakausi joka oli hitaasti muuttumassa historiallisesti
mielenkiintoiseksi; kuriositeetti joka lopulta katoaisi.
Emme
rupatelleet enempää. Vanha työkaveri käveli portaita
ylös, ja minä poikkesin läheiseen ruokakauppaan.
Matkalla
huomioni kiinnittyi iltapäivälehden lööppiin.
Lööpissä paheksuttiin luonnontutkijaa, joka oli löytänyt
uuden eläinlajin. Kuuluisa suomalainen tutkimusmatkailija oli
törmännyt sademetsien viidakossa kissapetoon, jota ei ollut
aiemmin tavattu. Eläin oli tiikerin kokoinen ja sitä peittivät
valkoiset ja oranssit raidat. Naamastaan kissaeläin oli inhimillisen
näköinen ja tutkija olikin ystävystynyt tähän
siinä määrin että kuvassa kummatkin hymyilivät
kameralle käsi ja tassu toistensa niskassa. Lööpin
mukaan tämä oli väärin. Annettiin ymmärtää,
että tutkijan ei pitäisi veljeillä tutkimuskohteidensa
kanssa.
