Sukat
Istuin lounaalla vanhojen ikätovereideni kanssa. Kokoon oli kutsuttu
parisenkymmentä ihmistä. Tilaisuus järjestettiin puutalossa
lähellä Uudenkaupungin vanhaa kirkkoa. Noutopöydästä
sai hakea haluamansa lajitelman ruokaa, minkä jälkeen istuin
koulukavereiden viereen.
Vastapäätä
istui tummatukkainen nainen, jota en tunnistanut, mutta josta sanottiin,
että hänen säveltämänsä musiikki oli
yleinen naurun kohde. Nainen oli erikoistunut tekemään taustamusiikkia
TV-ohjelmiin. Hänen tyylinsä poikkesi sen verran valtavirrasta,
että ihmiset pitivät hänen musiikkiaan tekotaiteellisena.
Mutta kun sain kuulla muutaman näytteen, ihmettelin, mikä
tässä nyt oli niin omituista. Kieltämättä
musiikki oli hieman ylevää sävyltään mutta
muuten sovitukset olivat oikein hyvin tehtyjä.
Ruokapöydässä
oli ahdasta ja ruokalajit sen verran niukkoja, että syömisestä
ei tullut mitään. Poistuin vaivihkaa paikalta.
Sarin
sisko perheineen oli kaupungissa, joten etsiydyin heidän seuraansa.
He löytyivätkin nopeasti keskikaupungilta etsimässä
ruokapaikkaa. Kiertelimme yhdessä toria ympäröiviä
katuja, kunnes löytyi kasvisravintola, jossa tarjottiin kevyitä
välipaloja. Tämä sopi muille, mutta minulla oli isompi
nälkä, joten poistuin täältäkin. "Menen
syömään pizzaa", sanoin lähtiessäni,
sillä useista kaupungin ravintoloista ainoastaan pizzeria oli
näyttänyt tarpeeksi houkuttelevalta. Toki tämäkin
oli meluisa ja täynnä ihmisiä, mutta en ollut pitkään
aikaan saanut kunnon pizzaa, ja vatsaa kurni aika lailla.
Matkalla
muistelin, että itse asiassa vähän syrjemmällä,
arvokkaassa kivitalossa, oli kelpo kiinalainen ravintola. Koukkasin
siis sinne, mutta pettymyksekseni huomasin, että paikka oli kiinni.
Kuitenkin näin, että sivuovesta joku meni sisälle.
Siispä seurasin perässä ja avasin oven. Kaksi kiinalaista
tarjoilijaa oli puolipukeissaan laittamassa vaatteita ylleen. Suljin
nopeasti oven ja poistuin täältäkin suunnaten seuraavaksi
pizzeriaan.
Tein
tilauksen tiskillä ja menin pöytään odottamaan.
Kohta pizza tuotiinkin eteeni, ja se näytti juuri sellaiselta
kuin halusinkin. Iso pohja, rapea kuori ja mehevät täytteet.
Viipaloin sopivia paloja ja söin suurella ruokahalulla. Suunnilleen
puolet syötyäni hämmästyin, kun loput täytteestä
paljastui miesten ja naisten nilkkasukiksi. Sukkia oli ainakin kymmenen
paria. Mitä ihmettä nämä tekivät pizzassani?
Koppasin
sukat syliini ja kiikutin ne kassalle.
"Nämä sukat löytyivät pizzastani", protestoin.
"Ne ovat kyllä aivan puhtaita", myyjä puolusteli.
"Mutta miksi ne olivat pizzassani?" Myyjä ei vastannut.
"Tästä ei tullut vatsa täyteen. Puolet pizzasta
jäi syömättä."
Myyjä näytti ymmärtäväiseltä ja hän
huomauttikin toiselle myyjälle: "Olen aina sanonut, että
tuo pyykkikasa paistopellin yläpuolella ei ole sopiva säilytyspaikka
vaatteille."
Oletin,
että kokki alkoi tehdä uutta annosta minulle. Hän katsoi
keittokirjasta ohjetta ja kysyi minultakin, mitä tietty eglanninkielinen
sana tarkoitti suomeksi. "Cutting tarkoittaa leikkaamista",
opastin, ja samantien hän leikkasikin sipulia ja purjoa terävällä
veitsellä ja asetteli ne pizzapohjan päälle. Seisoskelin
tiskin luona ja seurasin työskentelyä, kunnes pizza oli
valmis. Se näyttikin oikein hyvältä: runsaasti tomaattia
ja oliiveja. Mutta petyin, kun tarjoilija kantoi sen ohitseni ja ojensi
sen toiseen pöytään.
Väkeä
oli kieltämättä paljon. Ehkäpä muut olivat
vuorossa ennen minua. Toiveikkaana jäin odottelemaan tiskin viereen.
Mutta uutta annosta ei kuulunut. Vartin odotelun jälkeen kyllästyin
ja poistuin ravintolasta.
Ulos
päästyäni käännyin kuitenkin takaisin. Ei
tämä voi näin mennä, ajattelin, ja menin takaovesta
sisään. Yksi myyjistä tuli vastaan.
"Mitenkäs ne sukat?" kysyin.
"Ne ovat liian pieniä sinulle", myyjä vastasi.
"Niin mutta jotain korvausta tästä pitää
saada."
Myyjä lupasi antaa 1/3 rahoista takaisin. En jaksanut inttää
vastaan, joten otin kassalla vastaan kaksikymmentä euroa kympin
ja vitosen kolikkoina.
Kotimatkalla
tapasin jälleen yhden vanhan tutun kouluajoilta. Tämä
ihmetteli, etten enää asunut Uudessakaupungissa, kun tuli
siitä puhetta.
"Olen asunut jo yli kaksikymmentä vuotta Helsingissä",
selitin. "Mitä sitten teet täällä?"
hän kysyi.
Kerroin koko pizzeria-episodin. Tarinaa kertoessani koko joukko ihmisiä
kerääntyi kuuntelemaan, ja kun lopetin, sain isot taputukset.
Ilmeisesti he luulivat, että olin jonkinlainen standup-koomikko.
