Veneilyä
Loppukesästä kävin Uudessakaupungissa. Timolla oli
asunto meren rannalla lähellä Kaupunginlahtea, mutta hän
ei ollut kotona, kun kävimme Rainerin kanssa vierailulla. Kiertelimme
pihalla ja huomasimme laituriin kiinnitetyn keltaisen soutuveneen.
Halusimme heti lähteä vesille. Timoa tuskin haittaisi, vaikka
vähän lainaisimme venettä...
Vene
oli kovaa muovia, kevyt ja rakenteiltaan ohut. Pinta oli liukas. Piti
liikkua varovasti, ettei vene keikahtaisi tai muuten vahingoittuisi.
Emme ehtineet kymmentä metriä pidemmälle, kun pohjaan
tuli iso halkeama. Soudimme liian voimallisesti tai sitten vene ei
vain kestänyt painoamme. Vesi pulppusi sisään ja perä
alkoi vajota. Hyppäsimme veteen ja uimme vaatteet päällä
rannalle.
"Onneksi
emme ehtineet pidemmälle", sanoin. "Jos olisimme päässeet
avomerelle saakka, olisimme voineet hukkua."
Vene
upposi pohjaan, mikä ei varmaan ilahduttaisi Timoa. Toisaalta
vene ei selvästikään ollut vesikelpoinen. Olimme siten
oikeastaan tehneet Timolle palveluksen, kun poistimme vaarallisen
kulkuvälineen käytöstä. Sitä paitsi oli mukava
uida vielä näinkin myöhään loppukesällä.
Tämä olikin todennäköisesti viimeinen uinti ennen
talvea.
Rainer
sukelsi veteen ja tarttui kiinnitysköyteen. Hän veti köydestä
ja raahasi venettä perässään. Hitaasti vene tuli
esiin pinnan alta. Nostimme rikkoutuneen veneen rannalle. Tapahtuneessa
olisi hieman selittämistä, kun seuraavaksi tapaisimme Timon.
Laiturissa
oli toinenkin vene. Se ei näyttänyt yhtään sen
turvallisemmalta.
Viereisellä
kalliolla oli hengenpelastajan tuoli. Se oli 3-4 metriä korkea
ruosteinen metalliputkista rakennettu istuin. Kiipesin tuolille narisevia
portaita pitkin. Ylhäältä kun katsoi alas, näki
miten likainen ranta oli. Vedessä oli roskia ja rantaviiva oli
täynnä vanhoja pulloja ja metallikorkkeja. Puolentoista
metrin syvyydessä näkyi toinenkin uponnut vene. Se oli osittain
hautautunut liejuun. Varmaan se oli ollut siellä vuosikymmeniä
unohdettuna.
Tuolissa
oli kädensijat. Oikean kädensijan kohdalla huomasin kaksi
lasia. Tartuin laseihin ja tutkin niitä. Ne olivat olutlaseja,
pölyisiä ja likaisia, mutta muuten kunnossa. Olin aikeissa
viedä lasit alas, kun metallirakennelma alkoi huojua. Se kallistui
vasemmalle, varmaan muuttuneen painopisteen takia, eikä enää
kannatellut ylhäällä olevaa painoa. Tuoli sortui altani.
Putosin kalliolle vasemmalle puolelle lasit kädessäni. Ne
säilyivät ehjänä, mikä varmaan ilahduttaisi
Timoa, vaikka tuoli hajosikin.
Myöhemmin
istuimme iltaa ravintola Kirstassa. Meidän olisi pitänyt
lähteä autolla ajamaan Helsinkiin päin. Mutta jouduimme
lykkäämään matkaa seuraavaan päivään
sankan lumisateen takia.
