Teatterissa
Minulla oli tylsää, joten menin teatteriin. Kunnon draama
voisi piristää arkea, ajattelin.
Istuin
penkille ja seurasin näytelmää, joka oli juuri alkamassa.
Tämä oli suomalainen perhedraama, hyvin perinteinen toteutukseltaan.
Lavalla oli puolisen tusinaa näyttelijää: miehiä,
naisia ja lapsia. Tarina vaikutti arkiselta, mutta repliikit lausuttiin
korostetun teatraalisesti. Myös puvustus oli tyypillistä
laitosteatteria: räikeitä värejä ja karikatyyrisiä
asuja. Vähän väliä juonen katkaisi laulunumero.
Kukin vuorollaan näyttelijät esittivät teemaan sopivan
soolon.
Näytelmä
oli Kansallisteatterin tuotantoa. Yleisöä oli paikalla jonkin
verran, mutta ei salin täydeltä. Esitys tapahtui puolittain
ulkoilmassa, joskin katsomo oli katettu sateen varalta.
Tarina
ei temmannut mukaansa, joten minua alkoi nukuttaa. En pysynyt penkilläni,
vaan valuin alas näyttämölle. Olin juuri nukahtamaisillani,
kun tasaisen rytmiseen repliikkien vaihtoon tuli katkos. Nostin päätäni
ja huomasin, että kaikki katsoivat pääosan esittäjää,
pitkän uran tehnyttä naisnäyttelijää,
odottaen, että tämä sanoisi jotain. Hän ei kuitenkaan
sanonut mitään, katsoi vain epämääräisesti
tyhjyyteen.
Hetken
oli aivan hiljaista, kunnes muut näyttelijät alkoivat hermostuneesti
kuiskia ensin hiljaisella äänellä, sitten yhä
kovempaa: "Nyt se tunteikas puhe. Lausu nyt se tunteisiin vetoava
repliikki." Pääosan esittäjä oli edelleen
vaiti, mutta hänen ilmeensä paljasti pettymyksen tunteen.
Kasvot punastuivat häpeästä.
Muut
jatkoivat näyttelemistä ohittaen puuttuvat vuorosanat. Pääosan
esittäjä vetäytyi syrjään ja valitti kuuluvalla
äänellä, "Ei tästä tule mitään.
Urani on ohi. Voi tätä vanhuuden raihnaisuutta." Toiset
yrittivät kannustaa näyttelijää, toiset pinnistelivät
pelastaakseen esityksen uhkaavalta fiaskolta. Vihdoin pääosan
esittäjä tunsi saaneensa sen verran tukea, että päätti
jatkaa. Onneksi näytelmä alkoi olla lopuillaan, jolloin
repliikkejä ei ollut montakaan jäljellä. Vaikutelma
oli kuin harrastelijoiden kesäteatterista, eikä ammattimaisuutta
lisännyt yhtään se, että minä makasin näyttämöllä
yrittäen saada unta, kun en jaksanut seurata juonta loppuun asti.
Näytelmän
lapset esittivät vielä yhden laulun. Tämän aikana
melkein nukahdin, kunnes uudestaan havahduin siihen, että tuli
hiljaista. Avasin silmäni ja ymmärsin, että kaikki
odottivat minun repliikkiäni. Minulla ei kuitenkaan ollut käsitystä
siitä, mitä minun odotettiin sanovan. Eikä tämä
totta puhuen edes kiinnostanut kovin paljon, varsinkaan kun en muistanut,
että olisin koskaan harjoitellut näytelmää varten.
Laskin pääni takaisin lattialle ja ummistin silmäni
odottaen, että näytelmä päättyisi.
Parin
minuutin kuluttua esirippu laskeutui, jonka aikana näyttelijät
kokoontuivat muodostelmaan ottaakseen aplodit vastaan. Minut otettiin
mukaan ikään kuin olisin ollut yksi näyttelijöistä.
Tavanomaisten kumarrusten sijasta asetuimme peräkkäin lyhyisiin
riveihin niin että lapset olivat edessä ja aikuiset takana
pituusjärjestyksessä. Vastahakoisesti lähdin mukaan,
kun en oikeastaan tuntenut kuuluvani joukkoon, ainakaan tällaiseen
produktioon, joten piilouduin tahallani pidempien taakse niin ettei
minua kunnolla näkynyt. Tartuimme toisiamme käsistä
kiinni ja otimme askelia, joiden koreografiasta minulla ei ollut tietoa.
Yritin parhaani mukaan matkia muiden tanssia, mutta lähinnä
vain kompuroin näyttämöllä, kun yleisö taputti
esityksellemme.
Taputusten
jatkuessa kiinnitin huomiota näyttelijöiden monipuolisuuteen.
Tanssiaskeleet kuuluivat osana näyttelijänkoulutukseen,
eikä ollut helppoa muistaa liikkeitä, ellei ollut harjoitellut
etukäteen. Mietin, että ehkäpä minun ei kannattaisi
olla liian kriittinen omaa osuuttani kohtaan. Ensiesiintymisekseni
teatterin lavalla tämä ei ollut ollenkaan huono debyytti.
