Ruokajono
Olin ruokajonossa. Harmittavasti minun kohdallani
lautaset loppuivat. Jäljellä oli vain likaisia astioita.
Otin likaisen lautasen ja huuhtelin sitä
vedellä. Rasva oli pinttynyttä, joten lika ei irronnut huuhtelulla.
Kaadoin pesuainetta lautaselle ja levitin sitä käsilläni.
Harjaa en löytänyt. Puhdistamiseen täytyi käyttää
kämmeniä.
Takanani jono kasvoi. Lika ei irronnut hetkessä.
Kun vihdoin lautanen näytti puhtaalta, huuhtelin sitä kuumalla
vedellä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin pesuaine liukosi.
Vihdoin tartuin kauhaan ja otin lautaselle
spagettia ja kastiketta. Tämän jälkeen siirryin nopeasti
eteenpäin leipätiskille.
Amerikkalainen ystäväni, jota olin
tapaamassa, oli jonossa edelläni. Pienelle lautaselle oli valmiiksi
laitettu leipäpala, jonka päälle oli laitettu juustoa
ja kasviksia. Otin lautasen ajatellen, että leipä oli tehty
minua varten. Ystäväni moitti minua sanoen, ettei pitäisi
koskea toisten ruokiin! Hän vaikutti loukkaantuneelta ja unohti
katsoa eteensä, jolloin kolautti päänsä seinään
ja kaatui lattialle.
Kumarruin auttamaan. Ystäväni nousi
omin avuin istumaan. Isku oli kuitenkin sen verran kova, ettei tämä
heti nähnyt eteensä vaan katsoi hetken tyhjyyteen. Samalla
naama muuttui punaiseksi ja hän oksensi voimakkaasti eteensä.
- Onneksi en kuollut, hän sanoi.
Syönnin jälkeen kävelimme pihalla.
Juttelimme lähinnä amerikkalaisesta popkulttuurista. En
oikeastaan tuntenut tätä hyvin, joten oli pinnisteltävä
pysyäkseni keskustelun tasalla.
Saavuimme pienen joen ääreen. Kävelimme
puron myötäisesti penkereellä, joka vietti jyrkästi
alaspäin. Olin hieman liian uskalias, sillä liukastuin ja
olin pudota veteen, ellen olisi saanut otetta kasveista, joita kasvoi
penkereellä. Kasveista vetämällä kiskoin itseni
ylös joen törmälle.
- Kasvit ovat täällä päin vahvempaa lajiketta,
ystäväni sanoi. - Muuten ne olisivat antaneet myöten
ja olisit uponnut veteen.
Mielessäni kuvittelin kasvien kuituja
ja molekyylejä, jotka olivat järjestyneet siten, että
olivat tiiviisti toisiinsa nivoutuneet. Pyörittelin kuvaa mielessäni,
kunnes tulimme tielle, jota pitkin kulki seurue. Yllätyksekseni
seurueeseen kuului isäni ja äitini sekä joitain muita
tuttuja. Tervehdin heitä.
Seurue vaikutti väsyneeltä. He pysähtyivät
tien viereen ja ottivat reput selästään nauttiakseen
välipalaa ja virvokkeita.
Juttelin vanhempieni kanssa. He olivat marssineet
jo kymmeniä kilometrejä.
Taivaanrannassa näkyi ukkospilviä.
Varoitin vanhempiani lähestyvästä myrskystä. He
nousivat ylös ja ottivat reput selkäänsä. Äitini
johdolla joukko lähti marssimaan takaisin kaupunkia kohti. Pian
he katosivat tien mutkan taakse.
Jäin istumaan ystäväni seuraan.
Kuitenkin äiti tuli melkein heti takaisin. Hän hengitti
raskaasti ja istui reppunsa päälle.
- Miksi käännyit takaisin? kysyin.
- Minulle tuli allerginen reaktio, hän vastasi. - Katso näitä
punaisia läiskiä ihollani.
- Et olisi saanut jättää seuruetta, ystäväni
sanoi. - Sinut voidaan haastaa oikeuteen avunantovelvollisuuden rikkomisesta.
Ihon kutina ei ole mikään syy jättää ihmisiä
oman onnensa nojaan myrskyn armoille.
