Unia. Raportteja yöstä 22.03.2003.



Edellinen

Seuraava

ArkistoAlkuun


Uusi asunto

Muutimme Sarin kanssa uuteen asuntoon. Asunto sijaitsi meren rannalla Etelä-Helsingissä. Huoneisto oli iso, noin 90 m2, moderni kerrostaloasunto. Saimme kalustamisessa apua vanhemmilta. He toivat Uudestakaupungista mukanaan pöydän, tuoleja ja punaisen kaapin.

Tuolit ja pöytä löysivät heti oikean paikan keittiöstä, mutta kaapin paikkaa piti miettiä pitkään. Yritimme laittaa sen käytävälle seinää vasten, mutta silloin oli vaikea kulkea vessaan. Erotimme keittiön ja olohuoneen toisistaan asettamalla kaapin näiden väliin, mutta tämäkään tilaratkaisu ei ollut hyvä. Lopulta päädyimme samaan paikkaan kuin kotona Uudessakaupungissa – eteiseisaulan seinänvierus. Tässä kohdassa kaapista tuli erinomainen puhelinpöytä, vaikka sen jalat olivat huonossa kunnossa kuljetuksen jälkeen.

Asunto oli korkea. Katto oli ainakin viiden metrin tasolla, joten lamppujen asentaminen oli työlästä. Kun ne lopulta roikkuivat katossa, lopputulos näytti hieman oudolta. Emme heti saaneet asunnosta kotoisaa, vaan jätimme sisustamisen myöhemmäksi.

Olimme kuitenkin tyytyväisiä asuntoon. Kulkuyhteydetkin olivat hyvät: keskustaan pääsi busseilla eikä matka ollut liian pitkä. Lisäksi pidimme merinäköalasta, joka aukeni edessämme ulko-ovella.

Taivas hiekkarannan yllä oli harmaiden pilvien peitossa. Kävelimme rannalla ja katselimme aallokkoa. Pari lintua lensi ohi. Tuuli oli navakka, joten palasimme takaisin asuntoon.

Olohuoneessa huomasin jotain epätavallista. Lattialla makasi ruumis. Viereisellä tuolilla oli paperilappu tai viesti, jossa luki: "Lisää uhreja tulee, ellei vaatimuksiin suostuta!" Kyyristyin kuolleen miehen ääreen ja huomasin, että häntä oli isketty päähän terävällä esineellä. Vieressä oli vanha keihäs, joka oli lähes laho. Arvelin, että tämä oli surma-ase, mutta kuka oli murhaaja?

Samassa ovi avautui ja sisään astui mies, joka kiivaana selitti, että surmatyö oli tarpeellinen, koska hänen kanssaan ei ollut neuvoteltu:
- Ruumis on vasta esinäyttöä siitä mitä seuraa, ellei parannusta asioihin ole odotettavissa.

Mies esitteli keihästä ja kertoi, että kyseinen ase oli satoja vuosia vanha. Hän näytti uhkauskirjettä ja sanoi kirjoittaneensa sen itse kirjoituskoneella. Lisää kirjeitä olisi odotettavissa, ellei häntä kuunneltaisi.

Ymmärsin juttelevani murhaajan kanssa. Jutellessamme hän oli rauhoittunut siinä määrin, että alkoi olla hyvällä tuulella. Oli vaikea uskoa häntä murhamieheksi, kun hän nauroi ja puhui pehmeällä äänellä. Poistuessaan hän kuitenkin muistutti ponnekkaasti siitä mitä oli sanonut.

Ulko-oven mentyä kiinni, uhrin henki nousi ylös ruumiista. Henki katseli ympärilleen ja kyseli mitä oli tapahtunut. Kerroin että hän oli kuollut.
- En usko, hän sanoi. - Miksi sitten olen tässä pystyssä juttelemassa sinulle?

Ihmetys oli osittain oikeutettua, sillä henki näytti tavalliselta ihmiseltä, joskin hieman läpikuultavalta. Kerroin että nyt olisi vain parasta unohtaa entinen ja mennä eteenpäin. - Ei kannata jäädä tänne odottelemaan. Jos kokeilisit, voisit kiitää hurjaa vauhtia minne vain.

Sielu oli hetken aikaa epäuskoinen, mutta päätti sitten kokeilla neuvoani. Saman tien hän olikin poissa. Siivosin ruumiin lattialta ja pyyhin veret pois.

Sari tuli paikalle. En viitsinyt selittää tapahtunutta. Ei Sari olisi kumminkaan uskonut.

Istuimme sohvalle. Sari silmäili sanomalehteä ja mainitsi, että kaupungilla olisi tänään juhlat.
– Mennäänkö sinne? Sari kysyi.
– Hetikö?
– Heti.
– Mene sinä edellä. Minä tulen perässä.

Sari pisti takin päälle ja lähti bussilla kaupunkiin. Minä otin keihään esille ja katsoin sitä tarkemmin. Se oli mennyt poikki. Kärki oli ruosteen ja ajan syövyttämä.

Kaupungin juhlahumu tuntui asunnossa saakka, sillä erivärisiä leijuvia palloja tunkeutui huoneeseen. Ne olivat eräänlaisia hologrammeja, joiden sisällä näkyi numeroita kuin lottoarvonnassa. Tajusin että tämä oli jokin uusi peli, jolla houkuteltiin väkeä kaupungille. Seurasin palloja ja koskettaessani niitä ne hävisivät näkyvistä. Palloja seuraamalla liikuin vauhdilla lähemmäksi keskustaa, jossa oli jo paljon porukkaa.

Teini-ikäisiä, lapsiperheitä ja vanhuksia liikkui Kiasman tienoilla tukkien liikenteen ja kulkuvälineet. Pari goottityyliin pukeutunutta tyttöä kysyi minulta jotain, mutta minä en osannut vastata heidän kysymyksiinsä.

Menin läheiseen kerrostaloon, jossa tapasin Sarin ja pari hänen työkaveriaan. He siemailivat drinkkejä ja juttelivat keskenään. Hieman ylipainoinen nuori nainen, jota en ollut ennen tavannut, kertoi olleensa Norjan rannikolla edellisenä kesänä. Siellä hän oli syönyt runsaasti meren herkkuja, mm. hummeria ja mustekalaa. Sanoin, että mustekalat voivat joskus kasvaa jättimäisiksi. - Tuo on totta, hän sanoi. - Tapasin erään suomalaisen nuoren miehen Atlantin rannikolla, joka kertoi nähneensä yli metrin kokoisia imukupin jälkiä öljynporauslautan tukipilarissa.
- Mikä hänen nimensä oli? kysyin.
- Ville Virtanen.
- Darude?
- Kyllä, Virtasen Ville. Nykyään maailma tuntee hänet trance-teknoartistina nimeltä Darude.
- Voitko antaa hänen yhteystietonsa? Minua kiinnostaisi kysellä hieman tarkemmin tuosta mustekalasta.

Etsimme kynän ja paperia, minkä jälkeen sain Villen puhelinnumeron ja osoitteen. - Kiitos, sanoin. - Näitä tietoja ei varmasti löydy puhelinluettelosta.

Daruden asunto ei ollut kaukana. Hän asui viereisessä korttelissa 1950-luvulla rakennetussa kerrostalossa. Minua kiinnosti tuo mustekala-asia niin paljon, että lähdin sinne samantien. Avatessani ulko-oven näin Villen portaissa matkalla kellarikerrokseen. Ennen kuin hän meni autotalliin huusin ylemmästä kerroksesta:
- Odota!
Darude pysähtyi ja katsoi ylös minua kohti.
- Epäilemättä luulet, että haluan nimikirjoituksesi tai että haluan jutella menestyksestäsi, kuten kaikki muutkin, mutta itse asiassa minua kiinnostaa muut asiat. Ville ei sanonut mitään. - Haluaisin nimittäin
kysellä jättimustekalasta, josta löysit viitteitä Norjan rannikolla. Näitkö sinä tuon otuksen henkilökohtaisesti?

Darude ymmärsi mistä puhuin, mutta ei suostunut sanomaan mitään. Eikä hän olisi ehtinytkään, sillä valtaisa fanilauma tunkeutui portaikkoon ja juoksi hänen perässään autotalliin. Takaoven kautta pääsi konserttilavalle, mutta fanit eivät seuranneet tänne asti, vaan jäivät turvamiesten pidäteltäviksi, kunnes hakeutuivat hyville paikoille konserttilavan viereen.

Kävelin ulos konserttialueelta. Trance-tekno ei ollut kovin mielenkiintoista musiikkia minun mielestäni. Ehdin kuitenkin vilkaista taakseni, jossa Darude heilui lavalla kimaltelevissa vaatteissa 'Sandstormin' tykittäessä di-di-dii-dii-di-di-di-di-dii-dii massiivisista kaiuttimista. Minua ei harmittanut, vaikka en saanutkaan lisää tietoa mustekaloista.

Palasin takaisin keskustaan. Näin valoa koulurakennuksen ikkunoissa, joten suuntasin askeleeni sinne. Luokkahuoneissa oli erilaisia teemajuhlia, taideinstallaatioita ja tietokonepelejä. Kiertelin aikani, kunnes tapasin kolleegani töistä. Liityin hänen seuraansa television ääreen, josta katsoimme yhdessä musiikkivideoita.

Juntusen Pasi tuli myös paikalle. Hän halusi katsoa 'Ghostbusters'-biisin videolta. Muita katsojia harmitti, että näin vanhoja kappaleita piti vielä kuunnella, mutta Pasi oli tinkimätön. Hänen mielestään Ghostbusters oli niin hyvä hitti.

Osa ihmisistä siirtyi muihin huoneisiin. Minä menin luokan perälle, jossa oli piirustustarvikkeita ja vesivärilehtiöitä. Piirsin kuvaa panssarivaunusta, joka herätti paljon mielenkiintoa ohikulkevien ihmisten keskuudessa. Etenkin telaketjun ja pyörien välisen varjoalueen väritys ihmetytti monia. Pari tyttöä kysyi, miksi käytin noin outoja värejä, joten maalasin varjot mustaksi. Tämän jälkeen panssarivaunu näytti paljon selkeämmältä, mutta kyllästyin pian aiheeseen. Ruttasin paperin ja heitin sen roskiin.

Käytävällä oli tietokoneita, joiden näyttö oli heijastetty isoihin monitoreihin seinälle. Pelasin pelejä ja surffasin Internetissä täytellen lomakkeita miten sattuu. Käytin tekaistuja nimiä ja ammatteja, ja esimerkiksi yhteen alivuokralaishakemukseen ilmoitin nimekseni 'Erkki Knuutila' ja koulutuksekseni 'laajat historian opinnot Euroopan yliopistoissa'. Tämän tein aivan mielijohteesta – olinhan juuri muuttanut uuteen asuntoon Sarin kanssa, joten en oikeasti tarvinnut alivuokralaisasuntoa.

Koulurakennuksesta pääsi maanalaisten käytävien kautta muihin tiloihin. Kokonainen käytävien ja tunneleiden verkosto yhdisti eri kohteita keskustan liepeillä. Suuntasin askeleeni uimahallia kohti. Täälläkin parveili paljon väkeä, vaikka alkoi jo olla myöhäinen ilta. Eräästä huoneesta tuprusi höyryä, jonka takaa astui esiin hikisiä ja märkiä ihmisiä pyyhe päällä. He eivät näyttäneet erityisen iloiselta. Menin sisälle huoneeseen ja huomasin, että tunnelma ei ollut kovin tasapainoinen. Uima-altaan reunalla tungetsi nuorisoa, joka heilui musiikin tahtiin tyrkkien ja tönien toisiaan. Yleinen ilmapiiri oli otollinen järjettömyyksille, hilluttelulle ja sadismille. Helena ja Karina, vanhoja opiskelukavereitani kummatkin, puskivat väen tungoksen läpi raittiiseen ilmaan.

Sisällä osa porukasta villitsi väkeä – yrittivät saada ihmisiä hyppäämään alastomana altaaseen tai tekemään muuta yhtä uskaliasta. Media ja reportterit seurasivat tilannetta ja välittivät internetkameroilla säädyttömiä kuvia maailmalle.

Sarikin oli paikalla ja, kuten muitakin, häntä suostuteltiin hyppäämään veteen ilman vaatteita. Pettymyksekseni Sari esitti rohkeaa ja hyppäsi altaaseen. Vedessä kaksi miestä oli vastassa ja Sarin noustessa pintaan he painoivat hänen päänsä veden alle. Nauraen he pitivät kiinni samalla kun Sari sätki pinnan alla hapen puutteessa. Yleisö seurasi välinpitämättömästi tapahtumia. - Eikö kukaan tee mitään! huusin.

Sari oli hukkumassa, joten jotain oli tehtävä. Riisuin takkini ja hyppäsin altaaseen. Miehet väistivät uidessani kohti. Sari vajosi pohjaan ja minä sukelsin perässä. Tartuin Saria kädestä ja vedin hänet pinnalle. Sari yski vettä, minkä jälkeen talutin Sarin pois paikalta.

Bussissa suurin osa matkustajista nuokkui väsyneenä illan riennoista. Minä luin ilmaisjakelulehdestä raporttia illan tapahtumista. Kuvat altaan luota olivat ehtineet tähän numeroon. Onneksi Sarista ja minusta ei ollut yhtään kuvaa.

Saapuessamme kotiin, eteisessä odotti kirje, jossa kerrottiin, että minut oli hyväksytty alivuokralaiseksi historian professorin asuntoon.

Samassa jo olinkin tässä osoitteessa – isossa huoneessa, jossa oli parkettilattia ja korkeat holvikaarelliset ikkunat. Menin patjalle makaamaan vaatteet päällä.

Aamulla heräsin palvelijan ääniin. Keski-ikäinen rouva esiliina päällä torui minua lattian huonosta kunnosta. En heti muistanut, missä olin, mutta lattia todellakin oli yltäpäältä likainen. Palvelija sanoi, että vuokraisäntä ei ollut juuri nyt paikalla mutta tiesi sotkusta. Professori oli kuitenkin ystävällinen mies, joten hän antaisi minun jäädä alivuokralaiseksi, koska hakemukseni mukaan kuulemma tiesin niin paljon historiasta.