Uusi
asunto
Muutimme Sarin kanssa uuteen asuntoon. Asunto
sijaitsi meren rannalla Etelä-Helsingissä. Huoneisto oli
iso, noin 90 m2, moderni kerrostaloasunto. Saimme kalustamisessa apua
vanhemmilta. He toivat Uudestakaupungista mukanaan pöydän,
tuoleja ja punaisen kaapin.
Tuolit ja pöytä löysivät
heti oikean paikan keittiöstä, mutta kaapin paikkaa piti
miettiä pitkään. Yritimme laittaa sen käytävälle
seinää vasten, mutta silloin oli vaikea kulkea vessaan.
Erotimme keittiön ja olohuoneen toisistaan asettamalla kaapin
näiden väliin, mutta tämäkään tilaratkaisu
ei ollut hyvä. Lopulta päädyimme samaan paikkaan kuin
kotona Uudessakaupungissa – eteiseisaulan seinänvierus. Tässä
kohdassa kaapista tuli erinomainen puhelinpöytä, vaikka
sen jalat olivat huonossa kunnossa kuljetuksen jälkeen.
Asunto oli korkea. Katto oli ainakin viiden
metrin tasolla, joten lamppujen asentaminen oli työlästä.
Kun ne lopulta roikkuivat katossa, lopputulos näytti hieman oudolta.
Emme heti saaneet asunnosta kotoisaa, vaan jätimme sisustamisen
myöhemmäksi.
Olimme kuitenkin tyytyväisiä asuntoon.
Kulkuyhteydetkin olivat hyvät: keskustaan pääsi busseilla
eikä matka ollut liian pitkä. Lisäksi pidimme merinäköalasta,
joka aukeni edessämme ulko-ovella.
Taivas hiekkarannan yllä oli harmaiden
pilvien peitossa. Kävelimme rannalla ja katselimme aallokkoa.
Pari lintua lensi ohi. Tuuli oli navakka, joten palasimme takaisin
asuntoon.
Olohuoneessa huomasin jotain epätavallista.
Lattialla makasi ruumis. Viereisellä tuolilla oli paperilappu
tai viesti, jossa luki: "Lisää uhreja tulee, ellei
vaatimuksiin suostuta!" Kyyristyin kuolleen miehen ääreen
ja huomasin, että häntä oli isketty päähän
terävällä esineellä. Vieressä oli vanha keihäs,
joka oli lähes laho. Arvelin, että tämä oli surma-ase,
mutta kuka oli murhaaja?
Samassa ovi avautui ja sisään astui
mies, joka kiivaana selitti, että surmatyö oli tarpeellinen,
koska hänen kanssaan ei ollut neuvoteltu:
- Ruumis on vasta esinäyttöä
siitä mitä seuraa, ellei parannusta asioihin ole odotettavissa.
Mies esitteli keihästä ja kertoi,
että kyseinen ase oli satoja vuosia vanha. Hän näytti
uhkauskirjettä ja sanoi kirjoittaneensa sen itse kirjoituskoneella.
Lisää kirjeitä olisi odotettavissa, ellei häntä
kuunneltaisi.
Ymmärsin juttelevani murhaajan kanssa.
Jutellessamme hän oli rauhoittunut siinä määrin,
että alkoi olla hyvällä tuulella. Oli vaikea uskoa
häntä murhamieheksi, kun hän nauroi ja puhui pehmeällä
äänellä. Poistuessaan hän kuitenkin muistutti
ponnekkaasti siitä mitä oli sanonut.
Ulko-oven mentyä kiinni, uhrin henki nousi
ylös ruumiista. Henki katseli ympärilleen ja kyseli mitä
oli tapahtunut. Kerroin että hän oli kuollut.
- En usko, hän sanoi. - Miksi sitten olen tässä pystyssä
juttelemassa sinulle?
Ihmetys oli osittain oikeutettua, sillä
henki näytti tavalliselta ihmiseltä, joskin hieman läpikuultavalta.
Kerroin että nyt olisi vain parasta unohtaa entinen ja mennä
eteenpäin. - Ei kannata jäädä tänne odottelemaan.
Jos kokeilisit, voisit kiitää hurjaa vauhtia minne vain.
Sielu oli hetken aikaa epäuskoinen, mutta
päätti sitten kokeilla neuvoani. Saman tien hän olikin
poissa. Siivosin ruumiin lattialta ja pyyhin veret pois.
Sari tuli paikalle. En viitsinyt selittää
tapahtunutta. Ei Sari olisi kumminkaan uskonut.
Istuimme sohvalle. Sari silmäili sanomalehteä
ja mainitsi, että kaupungilla olisi tänään juhlat.
– Mennäänkö sinne? Sari kysyi.
– Hetikö?
– Heti.
– Mene sinä edellä. Minä tulen perässä.
Sari pisti takin päälle ja lähti
bussilla kaupunkiin. Minä otin keihään esille ja katsoin
sitä tarkemmin. Se oli mennyt poikki. Kärki oli ruosteen
ja ajan syövyttämä.
Kaupungin juhlahumu tuntui asunnossa saakka,
sillä erivärisiä leijuvia palloja tunkeutui huoneeseen.
Ne olivat eräänlaisia hologrammeja, joiden sisällä
näkyi numeroita kuin lottoarvonnassa. Tajusin että tämä
oli jokin uusi peli, jolla houkuteltiin väkeä kaupungille.
Seurasin palloja ja koskettaessani niitä ne hävisivät
näkyvistä. Palloja seuraamalla liikuin vauhdilla lähemmäksi
keskustaa, jossa oli jo paljon porukkaa.
Teini-ikäisiä, lapsiperheitä
ja vanhuksia liikkui Kiasman tienoilla tukkien liikenteen ja kulkuvälineet.
Pari goottityyliin pukeutunutta tyttöä kysyi minulta jotain,
mutta minä en osannut vastata heidän kysymyksiinsä.
Menin läheiseen kerrostaloon, jossa tapasin
Sarin ja pari hänen työkaveriaan. He siemailivat drinkkejä
ja juttelivat keskenään. Hieman ylipainoinen nuori nainen,
jota en ollut ennen tavannut, kertoi olleensa Norjan rannikolla edellisenä
kesänä. Siellä hän oli syönyt runsaasti meren
herkkuja, mm. hummeria ja mustekalaa. Sanoin, että mustekalat
voivat joskus kasvaa jättimäisiksi. - Tuo on totta, hän
sanoi. - Tapasin erään suomalaisen nuoren miehen Atlantin
rannikolla, joka kertoi nähneensä yli metrin kokoisia imukupin
jälkiä öljynporauslautan tukipilarissa.
- Mikä hänen nimensä oli? kysyin.
- Ville Virtanen.
- Darude?
- Kyllä, Virtasen Ville. Nykyään maailma tuntee hänet
trance-teknoartistina nimeltä Darude.
- Voitko antaa hänen yhteystietonsa? Minua kiinnostaisi kysellä
hieman tarkemmin tuosta mustekalasta.
Etsimme kynän ja paperia, minkä jälkeen
sain Villen puhelinnumeron ja osoitteen. - Kiitos, sanoin. - Näitä
tietoja ei varmasti löydy puhelinluettelosta.
Daruden asunto ei ollut kaukana. Hän asui
viereisessä korttelissa 1950-luvulla rakennetussa kerrostalossa.
Minua kiinnosti tuo mustekala-asia niin paljon, että lähdin
sinne samantien. Avatessani ulko-oven näin Villen portaissa matkalla
kellarikerrokseen. Ennen kuin hän meni autotalliin huusin ylemmästä
kerroksesta:
- Odota!
Darude pysähtyi ja katsoi ylös minua kohti.
- Epäilemättä luulet, että haluan nimikirjoituksesi
tai että haluan jutella menestyksestäsi, kuten kaikki muutkin,
mutta itse asiassa minua kiinnostaa muut asiat. Ville ei sanonut mitään.
- Haluaisin nimittäin
kysellä jättimustekalasta, josta löysit viitteitä
Norjan rannikolla. Näitkö sinä tuon otuksen henkilökohtaisesti?
Darude ymmärsi mistä puhuin, mutta ei suostunut sanomaan
mitään. Eikä hän olisi ehtinytkään,
sillä valtaisa fanilauma tunkeutui portaikkoon ja juoksi hänen
perässään autotalliin. Takaoven kautta pääsi
konserttilavalle, mutta fanit eivät seuranneet tänne asti,
vaan jäivät turvamiesten pidäteltäviksi, kunnes
hakeutuivat hyville paikoille konserttilavan viereen.
Kävelin ulos konserttialueelta. Trance-tekno
ei ollut kovin mielenkiintoista musiikkia minun mielestäni. Ehdin
kuitenkin vilkaista taakseni, jossa Darude heilui lavalla kimaltelevissa
vaatteissa 'Sandstormin' tykittäessä di-di-dii-dii-di-di-di-di-dii-dii
massiivisista kaiuttimista. Minua ei harmittanut, vaikka en saanutkaan
lisää tietoa mustekaloista.
Palasin takaisin keskustaan. Näin valoa
koulurakennuksen ikkunoissa, joten suuntasin askeleeni sinne. Luokkahuoneissa
oli erilaisia teemajuhlia, taideinstallaatioita ja tietokonepelejä.
Kiertelin aikani, kunnes tapasin kolleegani töistä. Liityin
hänen seuraansa television ääreen, josta katsoimme
yhdessä musiikkivideoita.
Juntusen Pasi tuli myös paikalle. Hän
halusi katsoa 'Ghostbusters'-biisin videolta. Muita katsojia harmitti,
että näin vanhoja kappaleita piti vielä kuunnella,
mutta Pasi oli tinkimätön. Hänen mielestään
Ghostbusters oli niin hyvä hitti.
Osa ihmisistä siirtyi muihin huoneisiin.
Minä menin luokan perälle, jossa oli piirustustarvikkeita
ja vesivärilehtiöitä. Piirsin kuvaa panssarivaunusta,
joka herätti paljon mielenkiintoa ohikulkevien ihmisten keskuudessa.
Etenkin telaketjun ja pyörien välisen varjoalueen väritys
ihmetytti monia. Pari tyttöä kysyi, miksi käytin noin
outoja värejä, joten maalasin varjot mustaksi. Tämän
jälkeen panssarivaunu näytti paljon selkeämmältä,
mutta kyllästyin pian aiheeseen. Ruttasin paperin ja heitin sen
roskiin.
Käytävällä oli tietokoneita,
joiden näyttö oli heijastetty isoihin monitoreihin seinälle.
Pelasin pelejä ja surffasin Internetissä täytellen
lomakkeita miten sattuu. Käytin tekaistuja nimiä ja ammatteja,
ja esimerkiksi yhteen alivuokralaishakemukseen ilmoitin nimekseni
'Erkki Knuutila' ja koulutuksekseni 'laajat historian opinnot Euroopan
yliopistoissa'. Tämän tein aivan mielijohteesta – olinhan
juuri muuttanut uuteen asuntoon Sarin kanssa, joten en oikeasti tarvinnut
alivuokralaisasuntoa.
Koulurakennuksesta pääsi maanalaisten
käytävien kautta muihin tiloihin. Kokonainen käytävien
ja tunneleiden verkosto yhdisti eri kohteita keskustan liepeillä.
Suuntasin askeleeni uimahallia kohti. Täälläkin parveili
paljon väkeä, vaikka alkoi jo olla myöhäinen ilta.
Eräästä huoneesta tuprusi höyryä, jonka takaa
astui esiin hikisiä ja märkiä ihmisiä pyyhe päällä.
He eivät näyttäneet erityisen iloiselta. Menin sisälle
huoneeseen ja huomasin, että tunnelma ei ollut kovin tasapainoinen.
Uima-altaan reunalla tungetsi nuorisoa, joka heilui musiikin tahtiin
tyrkkien ja tönien toisiaan. Yleinen ilmapiiri oli otollinen
järjettömyyksille, hilluttelulle ja sadismille. Helena ja
Karina, vanhoja opiskelukavereitani kummatkin, puskivat väen
tungoksen läpi raittiiseen ilmaan.
Sisällä osa porukasta villitsi väkeä
– yrittivät saada ihmisiä hyppäämään
alastomana altaaseen tai tekemään muuta yhtä uskaliasta.
Media ja reportterit seurasivat tilannetta ja välittivät
internetkameroilla säädyttömiä kuvia maailmalle.
Sarikin oli paikalla ja, kuten muitakin, häntä
suostuteltiin hyppäämään veteen ilman vaatteita.
Pettymyksekseni Sari esitti rohkeaa ja hyppäsi altaaseen. Vedessä
kaksi miestä oli vastassa ja Sarin noustessa pintaan he painoivat
hänen päänsä veden alle. Nauraen he pitivät
kiinni samalla kun Sari sätki pinnan alla hapen puutteessa. Yleisö
seurasi välinpitämättömästi tapahtumia. -
Eikö kukaan tee mitään! huusin.
Sari oli hukkumassa, joten jotain oli tehtävä.
Riisuin takkini ja hyppäsin altaaseen. Miehet väistivät
uidessani kohti. Sari vajosi pohjaan ja minä sukelsin perässä.
Tartuin Saria kädestä ja vedin hänet pinnalle. Sari
yski vettä, minkä jälkeen talutin Sarin pois paikalta.
Bussissa suurin osa matkustajista nuokkui väsyneenä
illan riennoista. Minä luin ilmaisjakelulehdestä raporttia
illan tapahtumista. Kuvat altaan luota olivat ehtineet tähän
numeroon. Onneksi Sarista ja minusta ei ollut yhtään kuvaa.
Saapuessamme kotiin, eteisessä odotti
kirje, jossa kerrottiin, että minut oli hyväksytty alivuokralaiseksi
historian professorin asuntoon.
Samassa jo olinkin tässä osoitteessa
– isossa huoneessa, jossa oli parkettilattia ja korkeat holvikaarelliset
ikkunat. Menin patjalle makaamaan vaatteet päällä.
Aamulla heräsin palvelijan ääniin.
Keski-ikäinen rouva esiliina päällä torui minua
lattian huonosta kunnosta. En heti muistanut, missä olin, mutta
lattia todellakin oli yltäpäältä likainen. Palvelija
sanoi, että vuokraisäntä ei ollut juuri nyt paikalla
mutta tiesi sotkusta. Professori oli kuitenkin ystävällinen
mies, joten hän antaisi minun jäädä alivuokralaiseksi,
koska hakemukseni mukaan kuulemma tiesin niin paljon historiasta.
