Unia. Raportteja yöstä 31.07.2015.



Edellinen

Seuraava

ArkistoAlkuun


Vierailu

Enoni jouduttua sairaalaan heräsi epäilys mahtaisiko hän ollenkaan parantua. Tiesimme, että hän kamppaili elämästään tultuaan useita kertoja leikatuksi. Tälläkin hetkellä hän taisi olla nukutuksessa.

Keskustelimme asiasta sukulaisten kanssa, kun yllättäen näimme läheisellä rinteellä vihertävän valon, joka oli kiertynyt usvaan. Usvan hälvettyä valon keskeltä tuli esiin hahmo, jonka tunnistin enokseni. Juoksin tätä vastaan ja ihmettelin miten hän pääsi paikalle.

“Sinunhan piti olla sairaalassa!” sanoin.
“Päätin tulla käymään”, hän vastasi.

Ymmärsin kyllä, että enoni ei voinut olla fyysisesti läsnä. Kyseessä täytyi olla hänen henkensä tai mielensä.

“Oletko kuollut?” kysyin.
“Kyllä minä olen omasta mielestäni kovinkin elävä”, enoni vastasi.
“Onpa kivaa että pääsit käymään!”

Enoni oli pukeutunut nuorekkaasti, vähän niin kuin hiphoppari tai katutaiteilija. Hän oli pudottanut painoaan ja näytti hyväkuntoiselta. Toinen puoli hiuksista oli leikattu tyylitellysti melkein kaljuksi. Lamppujen valo tuntui väistävän enoani, mutta jonkinlainen sisäinen valo osoitti kehon piirteet ja vaatetuksen. Jos valo olisi ollut yhtään himmeämpi, hänestä olisi näkynyt läpi.

Muuten enoni oli aivan kuten ennenkin. Hän oli hyvällä tuulella ja rupatteli niitä näitä astuessamme sisätiloihin. Tavalliseen tapaansa hän keskusteli taiteesta ja taiteilijan elämästä. Hänellä oli paljon näkemyksiä kuvanveistosta, maalaamisesta, kirjallisuudesta ja musiikista. Apurahoista oli kitkerää puhetta. Kriitikot ja päättäjät saivat kuulla kunniansa. Ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin otettiin reippaasti kantaa. Kaikki tuotiin esille terävästi ja tarkoituksellisen nasevasti niin että kuulijaa lähinnä huvitti. Nauroimme ja pidimme hauskaa, vaikka ymmärsimme kaikki, että enoni oli jättämässä jäähyväisiä.

“Milloin sinun pitää lähteä?” kysyin.
“Minä en ole vielä lähdössä – ehkä parin viikon päästä”, hän vastasi.

Enoni tunnusteli lyhyeksi leikattua puolta päästään ja harmitteli että hienosti leikattu tukka ehtisi vielä kasvaa ennen viimeistä näytöstä.

“Eipä tässä muuta. Nyt täytyy mennä”, hän sanoi.

Viereiseen seinään ilmestyi sama usvaan kietoutunut valo. Näimme valon takaa maiseman kuin toisesta maailmasta. Kauniita värejä, vihreitä kukkuloita, vehreitä puistoja. Kuin muistuma jostain hyvästä, jonka olimme unohtaneet – kaikki halusimme kovasti samaan paikkaan. Eno juoksi vihertävää valoa kohti, katsoi vielä kerran taakseen, ja melkein lensi edessään avautuville nummille onnellisena ja vapaana.

Minä ja serkkuni juoksimme perässä, mutta törmäsimme seinään.

Valo seinässä umpeutui ja palasimme takaisin arkiseen iltaan. Katsoimme toisiamme, kuin tarkistaaksemme, että olimme kokeneet saman. Ymmärsimme tarkkaan mitä oli tapahtunut ja mitä kaikki tarkoitti. Kenenkään ei tarvinnut sanoa mitään.

 

 

 

u