|
Edellinen
Seuraava
Arkisto
| Alkuun
|
Vierailu
Enoni jouduttua sairaalaan heräsi epäilys mahtaisiko hän
ollenkaan parantua. Tiesimme, että hän kamppaili elämästään
tultuaan useita kertoja leikatuksi. Tälläkin hetkellä
hän taisi olla nukutuksessa.
Keskustelimme asiasta sukulaisten kanssa, kun yllättäen
näimme läheisellä rinteellä vihertävän
valon, joka oli kiertynyt usvaan. Usvan hälvettyä valon
keskeltä tuli esiin hahmo, jonka tunnistin enokseni. Juoksin
tätä vastaan ja ihmettelin miten hän pääsi
paikalle.
“Sinunhan piti olla sairaalassa!” sanoin.
“Päätin tulla käymään”, hän vastasi.
Ymmärsin kyllä, että enoni ei voinut olla fyysisesti
läsnä. Kyseessä täytyi olla hänen henkensä
tai mielensä.
“Oletko kuollut?” kysyin.
“Kyllä minä olen omasta mielestäni kovinkin elävä”,
enoni vastasi.
“Onpa kivaa että pääsit käymään!”
Enoni oli pukeutunut nuorekkaasti, vähän niin kuin hiphoppari
tai katutaiteilija. Hän oli pudottanut painoaan ja näytti
hyväkuntoiselta. Toinen puoli hiuksista oli leikattu tyylitellysti
melkein kaljuksi. Lamppujen valo tuntui väistävän enoani,
mutta jonkinlainen sisäinen valo osoitti kehon piirteet ja vaatetuksen.
Jos valo olisi ollut yhtään himmeämpi, hänestä
olisi näkynyt läpi.
Muuten enoni oli aivan kuten ennenkin. Hän oli hyvällä
tuulella ja rupatteli niitä näitä astuessamme sisätiloihin.
Tavalliseen tapaansa hän keskusteli taiteesta ja taiteilijan
elämästä. Hänellä oli paljon näkemyksiä
kuvanveistosta, maalaamisesta, kirjallisuudesta ja musiikista. Apurahoista
oli kitkerää puhetta. Kriitikot ja päättäjät
saivat kuulla kunniansa. Ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin
otettiin reippaasti kantaa. Kaikki tuotiin esille terävästi
ja tarkoituksellisen nasevasti niin että kuulijaa lähinnä
huvitti. Nauroimme ja pidimme hauskaa, vaikka ymmärsimme kaikki,
että enoni oli jättämässä jäähyväisiä.
“Milloin sinun pitää lähteä?” kysyin.
“Minä en ole vielä lähdössä – ehkä parin
viikon päästä”, hän vastasi.
Enoni tunnusteli lyhyeksi leikattua puolta päästään
ja harmitteli että hienosti leikattu tukka ehtisi vielä
kasvaa ennen viimeistä näytöstä.
“Eipä tässä muuta. Nyt täytyy mennä”, hän
sanoi.
Viereiseen seinään ilmestyi sama usvaan kietoutunut valo.
Näimme valon takaa maiseman kuin toisesta maailmasta. Kauniita
värejä, vihreitä kukkuloita, vehreitä puistoja.
Kuin muistuma jostain hyvästä, jonka olimme unohtaneet –
kaikki halusimme kovasti samaan paikkaan. Eno juoksi vihertävää
valoa kohti, katsoi vielä kerran taakseen, ja melkein lensi edessään
avautuville nummille onnellisena ja vapaana.
Minä ja serkkuni juoksimme perässä, mutta törmäsimme
seinään.
Valo seinässä umpeutui ja palasimme takaisin arkiseen iltaan.
Katsoimme toisiamme, kuin tarkistaaksemme, että olimme kokeneet
saman. Ymmärsimme tarkkaan mitä oli tapahtunut ja mitä
kaikki tarkoitti. Kenenkään ei tarvinnut sanoa mitään.
|